Sylvia Plath: Lasikellon alla

Tällä viikolla luin Sylvia Plathin the Bell Jar kirjan, suomeksi Lasikellon alla, harjoittaen jälleen taktiikkaani tutustua ensin ilmaiseen näytteeseen ja vasta sen jälkeen ostaa kirja. Sain käsiini 50-vuotisedition - oikealla - jonka kantta on syystä kritisoitu. Kirjan proosa vetosi ja osa tarinastakin, mutta kutsuisin tätäkin hienoiseksi pettymykseksi. 

Eilen lukiessani kirjaa laskeuduin itsekin hyvin synkkiin tunnelmiin. Oli totta, että päähenkilön masennukseen pystyi samastumaan, vaikka itse en määrittelisi itseäni masentuneeksi kuin tiettyinä päivinä tai ajanjaksoina. Olin pisteessä, jossa kyyneleet kerääntyivät silmäkulmiin ilman että sille itse saattoi mitään, elämä näytti oravanpyörältä ja tulevaisuus mustalta. Sitten puhelin soi. Kello oli jo paljon, joten päätin jättää kirjan loppuun lukemisen myöhempään. Harmi juttu, koska jos en olisi, olisin luultavasti pystynyt ottamaan etäisyyttä kirjan henkilöön ja nukkumaan yöni paremmin. 

Pysähtymiskohdasta seuraava kohtaus oli nimittäin kirjan rasistisin. On totta, että pitää aina ottaa huomioon kirjan kirjoittamisajankohta, ja tässä tapauksessa myös se, että kirja pohjautuu laajalti Plathin omille kokemuksille masennuksesta ja mielisairaalasta. Se ei silti saisi antaa tekosyytä jättää kirjan rasismi huomiotta, koska se on yksi tekstin selvästi erottuvista teemoista. Hahmo Esther Greenwood potkaisee, siis rankaisee sairaalan tummaihoista ruokatarjoilijaa, koska tämä tarjoili sekaisin kahta eri papulaatua. En välttämättä ymmärrä kaikkea tapahtumasta, koska englanti ei kuitenkaan ole ensimmäinen kieli, mutta perusidea on selkeä. Ehkä kahden eri papulaadun tapaus on yhtä mystinen kaikille muillekin lukijoille. 

Tapaus ei tietenkään ole ainoa kirjassa, mukana on myös naisia vihaava, seksuaalisesti ahdisteleva latinomies ja kiinalaisiin kohdistuvat ikävät maininnat. Sen lisäksi olin jo alun perin varautunut myös mielisairauden kuvauksesta kirjassa. Äitini on psykologi, joten aihe on aina ollut sillä tavalla lähellä, että olen saanut perspektiiviä. Estherin mielentilan kuvaus on vetoava, mutta muita todella huonossa kunnossa olevia mielisairaita kuvataan jälleen jotensakin koomisiksi. He pitävät ällöttäviä, toistuvia äännähdyksiä tai muita kummallisia asioita, ja ovat aina todella vihamielisiä muita potilaita kohtaan. Ehkä kirja oli uranuurtaja tuodessaan huomiota masennukseen ja sen hoitoon, ja paremmassa paikassa hoitava ”tohtori” Nolan on lohdullinen hahmo, joten kuvaus ei sinänsä anna hoidoista kokonaisvaltaisesti huonoa kuvaa, mutta kirja ehdottomasti vahvistaa muihin sairauksiin liittyviä stereotypioita. 

En pidä Estheriä hyvänä esikuvana edes niille, jotka eivät välitä rasismista. Esther vaikuttaa vihaavan lähes kaikkia ympärillään, tai esittävän heidät väheksyvässä valossa, pitäen joistakin henkilöistä lähinnä hetkittäin. Pystyn samastumaan tunteeseen - on aikoja, jolloin itsekään en oikeastaan arvosta ketään, mutta pidän niitä ehdottomasti pahimpina hetkinäni. Muiden väheksymisessä ei ole mitään ihailtavaa. Nämä hetket syntyvät omasta tyytymättömyydestä, tunteesta, ettei kukaan muu voi ymmärtää itseä, vaikka todellisuudessa itsessä ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin muissakaan. Muutenkin ”normaali” on liian usein halveksittu asia. Se juontaa juurensa sekä kateellisuudesta että kaltoinkohtelusta, mutta on suuri vaara, että ajattelun mukaan oma yksinäinen, ahdistava olo on spesiaalia ja kaikki ”normaalit” typeriä - mikä on itsekeskeistä ja ainoastaan omaa pahaa oloa lietsovaa. 

Harmittavinta on, että Plathissa on roolimalliainesta: hänen runoilutaitonsa nuoresta iästä lähtien, koulumenestys, niin sanottu huima älykkyys, jota ylistetään, kaikki herättävät ihailua. Silti tämä älykkyys ei estänyt häntä putoamasta kirjoittamaan lähes kaikista muista ihmisistä inhottavasti, vahvimmin mainituista vähemmistöistä. Hänen elämänsä loppu, itsemurha ja kahden lapsen äidittömäksi jättäminen ei sekään herätä sympatiaa, vaikka kirja avaakin masennuksen vakavaa tilaa. 

Lasikellon alla-kirjaa pidetään yhä arvossa feministisenä teoksena, mutta se kuuluu ylistettyjen kirjojen kastiin, jotka ovat vanhentuneet. Kirja tarjoaa niukasti mitään uutta nykyiseen maailmantilanteeseen - korkeintaan sitä voi suositella jollekin, joka ei yksinkertaisesti ymmärrä masentuneen ihmisen tilaa. Kirjan valkolaisfeministiset ja mielisairaita karikatyrisoivat teemat eivät kuitenkaan istu nykyiseen keskusteluun, joka yrittää jättää nämä asiat taakseen. Kirjojen kaanonia olisi hyvä päivittää, ja jättää ne kirjat, jotka ovat saaneet paikkansa aikakaudelle otollisten mielipiteiden ilmapiirissä, tai tapahtumien seurauksena - tässä tapauksessa Plathin itsemurhan seurauksena, joka toi kummallekin, kirjalle ja tekijälleen, marttyyrillistä lisäarvoa.