Surukseni ilmoitan, etten ole vieläkään saanut luettua Game of Thronesia tai yhtäkään niistä muistakaan 2400500 kirjasta, jotka lukulistallani ovat. Sen sijaan kuultuani Stephenie Meyerin julkaisemasta, omasta kirjastaan tekemästä fanfictionista, Life and Deathistä, päädyin vihdoin lukemaan tämän nettiin vuodetun raakaversion Twilightista Edwardin näkökulmasta.
Myönnetään, Stephenie Meyer on häpeällinen heikko kohtani. Ihastuin 13-vuotiaana Twilightiin yhtä lailla kuin muutkin samanikäiset nuoret, sitten kävin järjestelmällisesti läpi viha- ja halveksintavaiheen, kunnes päädyin pisteeseen, jossa saatoin olla neutraali sarjaa kohtaan. En tiedä paljonkaan Stephenie Meyerista, mutta yleensä hän on antanut ystävällisen ja keskivertaisen älykkään kuvan, joten suhtaudun myös kirjailijaa kohtaan neutraalisti. Hänen toinen kirjansa (kirjasarjansa? huhuja jatko-osasta on liikkunut) Vieras kuuluu yhä lempikirjalistalleni, ihan vaan sen takia, että rakastuin teokseen ensimmäisellä lukukerralla niin palavasti.
En siis viime aikoina ole ottanut osaa niin Twilightin kuin kirjailijankaan haukkumiseen, joskaan en myöskään ole puolustanut. Totuus on, että kyseessä on juuri siihen ikäluokkaan, johon minäkin kuuluin, iskevä nuorison hömppäromaani. Mikään siinä itsessään ei ole pahaa. Toiset haukkuvat Twilightia huonojen vaikutelmien antamisesta, mutta missään suhteessa ei kirjaa voi verrata toiseen julkaistuun fanfictioniinsa, Fifty Shades of Greyhyn. Yhteiskunnallista oikeutta vaativa puoleni ei nostanut päätään kuin muutaman kerran, Edwardin pöljän stalkkeriuden, ja toisen kerran Bellan "epäpukevaan, liian isoon neuleeseen" kohdistuva arvostelu. Muille mahdollisille vikapisteille löytyy syitä (tai tekosyitä).
No, joka tapauksessa menneitä aikoja fiilistelläkseni (koska Life and Deathiä ei vielä saa käsiinsä) päädyin lukemaan Midnight Sunin. Netistä lukiessa meni helposti, tuskin kolmea iltaa käytin tähän kesken loppuvaan demoon. Pitkään olen toivonut jotakin hömppää, romanttista luettavaa, sillä maailman asioista ja naisten oikeuksista huolissaan oleva puoli tarvitsee välillä lepoa, jonka höpsö rakkausjuoni voi tarjota. Ei kuitenkaan sanoa kuin että luojan kiitos, että tämä kirja kirjoitettiin Bellan näkökulmasta.
Yksi kirjasarjan eduista lieneekin ollut juuri hyvin mustavalkoinen ajattelu - (post)formaalin ajattelun tasolle päästään vasta murrosiän jälkeen, jos silloinkaan, mihin saakka tuntuu turvalliselta nähdä henkilöt joko hyvinä tai pahoina. Voidaan tietenkin kiistellä, onko tästä kyse Edwardin kohdalla (taistelu hyvän ja pahan, "hirviölle" periksi antamisen ja oikein toimimisen välillä tuli esiin vähintään 500 kertaa per sivu), mutta henkilöhahmona Edward on hyvin yksiulotteinen ja tylsä. En voi antaa pitävää lausuntoa, mutta entisten lukukokemusten perusteella muistelisin, että Bellasta jäi ainakin jonkin verran parempi ja inhimillisempi kuva. Edwardia ei kiinnosta muu kuin Bella, Bellasta huolehtiminen, Bellasta unelmoiminen, hänen ajatustensa selvittäminen, Bellan nukkuminen, Bellan tappaminen, Bellan pitäminen elossa jne. Konkreettisena kirjana kirja olisi ollut todella pitkästyttävää luettavaa. Tietenkin kyseessä on vasta raakaluonnos siitä kirjasta, joka mahdollisesti oltaisiin voitu julkaista, joten uskon ja toivon, että kustantaja olisi neuvonut editoimaan rajusti, ja lopputulos olisi ollut monipuolisempi. (Tosin ottaen huomioon, miten Life and Death menestyy heppoisin juoniperustein, pelkkä Twilightin leima olisi luultavasti riittänyt suosioon.)
Joka tapauksessa, luettava oli tavallaan valaisevaa, toisaalta ennalta-arvattavaa ja välillä erittäinkin äklömakeaa. Edwardista maalattiin todellinen gentlemanni ja unelmien prinssi. Loppuun asti kuitenkin pääsin, eli en voi väittää etten olisi ehkä jopa nauttinut lukukokemuksesta. Pakkohan sitä on välillä relata ja päästää irti normaaleista vaatimuksista.
Myönnetään, Stephenie Meyer on häpeällinen heikko kohtani. Ihastuin 13-vuotiaana Twilightiin yhtä lailla kuin muutkin samanikäiset nuoret, sitten kävin järjestelmällisesti läpi viha- ja halveksintavaiheen, kunnes päädyin pisteeseen, jossa saatoin olla neutraali sarjaa kohtaan. En tiedä paljonkaan Stephenie Meyerista, mutta yleensä hän on antanut ystävällisen ja keskivertaisen älykkään kuvan, joten suhtaudun myös kirjailijaa kohtaan neutraalisti. Hänen toinen kirjansa (kirjasarjansa? huhuja jatko-osasta on liikkunut) Vieras kuuluu yhä lempikirjalistalleni, ihan vaan sen takia, että rakastuin teokseen ensimmäisellä lukukerralla niin palavasti.
En siis viime aikoina ole ottanut osaa niin Twilightin kuin kirjailijankaan haukkumiseen, joskaan en myöskään ole puolustanut. Totuus on, että kyseessä on juuri siihen ikäluokkaan, johon minäkin kuuluin, iskevä nuorison hömppäromaani. Mikään siinä itsessään ei ole pahaa. Toiset haukkuvat Twilightia huonojen vaikutelmien antamisesta, mutta missään suhteessa ei kirjaa voi verrata toiseen julkaistuun fanfictioniinsa, Fifty Shades of Greyhyn. Yhteiskunnallista oikeutta vaativa puoleni ei nostanut päätään kuin muutaman kerran, Edwardin pöljän stalkkeriuden, ja toisen kerran Bellan "epäpukevaan, liian isoon neuleeseen" kohdistuva arvostelu. Muille mahdollisille vikapisteille löytyy syitä (tai tekosyitä).
No, joka tapauksessa menneitä aikoja fiilistelläkseni (koska Life and Deathiä ei vielä saa käsiinsä) päädyin lukemaan Midnight Sunin. Netistä lukiessa meni helposti, tuskin kolmea iltaa käytin tähän kesken loppuvaan demoon. Pitkään olen toivonut jotakin hömppää, romanttista luettavaa, sillä maailman asioista ja naisten oikeuksista huolissaan oleva puoli tarvitsee välillä lepoa, jonka höpsö rakkausjuoni voi tarjota. Ei kuitenkaan sanoa kuin että luojan kiitos, että tämä kirja kirjoitettiin Bellan näkökulmasta.
Yksi kirjasarjan eduista lieneekin ollut juuri hyvin mustavalkoinen ajattelu - (post)formaalin ajattelun tasolle päästään vasta murrosiän jälkeen, jos silloinkaan, mihin saakka tuntuu turvalliselta nähdä henkilöt joko hyvinä tai pahoina. Voidaan tietenkin kiistellä, onko tästä kyse Edwardin kohdalla (taistelu hyvän ja pahan, "hirviölle" periksi antamisen ja oikein toimimisen välillä tuli esiin vähintään 500 kertaa per sivu), mutta henkilöhahmona Edward on hyvin yksiulotteinen ja tylsä. En voi antaa pitävää lausuntoa, mutta entisten lukukokemusten perusteella muistelisin, että Bellasta jäi ainakin jonkin verran parempi ja inhimillisempi kuva. Edwardia ei kiinnosta muu kuin Bella, Bellasta huolehtiminen, Bellasta unelmoiminen, hänen ajatustensa selvittäminen, Bellan nukkuminen, Bellan tappaminen, Bellan pitäminen elossa jne. Konkreettisena kirjana kirja olisi ollut todella pitkästyttävää luettavaa. Tietenkin kyseessä on vasta raakaluonnos siitä kirjasta, joka mahdollisesti oltaisiin voitu julkaista, joten uskon ja toivon, että kustantaja olisi neuvonut editoimaan rajusti, ja lopputulos olisi ollut monipuolisempi. (Tosin ottaen huomioon, miten Life and Death menestyy heppoisin juoniperustein, pelkkä Twilightin leima olisi luultavasti riittänyt suosioon.)
Joka tapauksessa, luettava oli tavallaan valaisevaa, toisaalta ennalta-arvattavaa ja välillä erittäinkin äklömakeaa. Edwardista maalattiin todellinen gentlemanni ja unelmien prinssi. Loppuun asti kuitenkin pääsin, eli en voi väittää etten olisi ehkä jopa nauttinut lukukokemuksesta. Pakkohan sitä on välillä relata ja päästää irti normaaleista vaatimuksista.
Lisäksi, tämäkin pätkä sai minut uudestaan innostumaan vampyyreistä henkilöhahmoina. Toinen heikko kohtani. Lähdenpä tästä suunnittelemaan laajempaa tarinaa vanhalle OC'lleni... See ya, toivotaan että kerään voimani ja saan kohta ekan GoTin luettua.
-kemli
