Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

Pitkästä aikaa, voin vihdoin ilmoittaa lukeneeni yhden kirjan lisää, tosin tällä kertaa kiristelen yhä hampaitani. Kyseessä oli englanniksi luettu The Handmaid's Tale, suomeksi ilmeisesti Orjattareni, ja kirjailijana yleisesti feministinä tunnettu Margaret Atwood.

Kirjan tarinaa kertoo 1980-luvun jälkeisen dystopisen Amerikan asukas, taloutensa isännän, komentajan, mukaan uudesti nimetty Offred (Frediläinen). Kirjassa suurin osa Amerikan asukkaista on viruksen, luultavasti AIDS:in, leviämisen jäljiltä steriilejä, ja väkiluku on hurjassa laskussa. Sen saamiseksi nousuun tekee kirjassa sinänsä nimeämätön osapuoli vallankaappauksen, joka alkaa naisten erottamisesta töistään ja heidän omaisuutensa siirtymisestä lähimmälle miessukulaiselle. Tämän jälkeen järjestelmällisesti koko yhteiskunta muuttuu: naiset luokitellaan täteihin, ekonovaimoihin, orjiin, marttoihin ja vaimoihin (en tarkistanut käännöksiä) tai lähetetään siirtokuntiin, sijoitetaan bordelleihin, hylkiöiksi. Miehistä tulee vartijoita, he voivat edetä urallaan komentajiksi, voivat sijoittua yhteiskunnan sisäisiksi vakoilijoiksi. Kaikki nautintoa tuottava on poistettu ja ihmisten välisiä kontakteja rajoitettu; miehet eivät saa koskea, tuskin edes katsoa naisiin, eivätkä naiset, ainakaan kävelevät kohdut, "orjat", saa muodostaa kontakteja keskenään. Tämä tehdään uskonnollisten periaatteiden varjolla. Yhteiskunnassa vallitsee teologinen totalitarismi ja naisten maailma, jota miehet hallitsevat.

Jatko voi sisältää juonipaljastuksia.

Sanotaanko, ettei minulla kirjaan tarttuessani ollut hölkäsen pöläystä siitä mitä kirja tulisi käsittelemään. Lähinnä yritin hyllystä poimia kirjoja, joita muistin joskus pinterestin "read this!" tapaisilla listoilla nähneeni, ja tuttu nimi tarttui mukaani. Muistelin kuitenkin jotain Atwoodista, ja koska olen itsekin feministi - siihenhän ei tarvita muuta kuin että uskoo sukupuolten väliseen poliittiseen, ekonomiseen ja sosiaaliseen tasa-arvoon, muut sanaan väärästi liitetyt asiat, esim. naisten miesten yläpuolelle kohottaminen ovat sitten radikalismia - olin valmis lukemaan.

Olen jo aiemmin tainnut tulla ilmaisseeksi, etten nauti ikävistä, ahdistavista kirjoista. Kirjan lukeminen oli jonkinlaista henkistä kidutusta. Näin sen luettuani pystyn arvostamaan osia siinä, pystyn ymmärtämään senkin, miksi se on kirjoitettu, miksi sen sanoma on ehkä pitänyt tuoda julki, etenkin julkaisun alkuperäisinä aikoin 80-luvun Amerikassa. Tuolloin presidenttinä hallinnut Ronald Reagan ja hänen valtakautensa varmasti herätti dystopisia ajatuksia itse kussakin. Silti mieleeni nousi monesti lukemisen aikana ajatus; miksi kukaan kirjoittaisi tämän tarinan? Itse kirjoittamisprosessi on varmasti ollut kymmenesti vahvempaa tuskaa kuin sen lukeminen.

Osaan arvostaa Atwoodin kirjoittajantaitoja. Tekstissä oli mielenkiintoinen tyyli, pitkiä lauseita, monisanaisia, kuvaavia listauksia, pilkulla erotettuna. Ehkä tavoitellen jotakin tajunnanvirran tapaista. Aika liikkui hyvin epäselvästi, aina välillä liikuttiin takaumissa, välillä yhdisteltiin paloja nykyajasta. Kaikki oli kuitenkin sijoitettu täydelleen oikein, siten, että tarina avautui lukijalle pikkuhiljaa juuri oikeassa määrin, olematta kuitenkaan liian irrallinen sekasotku. Tarinan kulku ja loppu olivat jokseenkin ennalta-arvattavia - koko kirjan vahvasti apaattinen yleisilme määritti jo alusta lähtien, ettei se voisi kovin radikaalisti poiketa yleisteemasta. Terävänä kirjailijana Atwood kuitenkin noudatti yhtä kirjoittamisen perussäännöistä; oli tarina kuinka ahdistava ja surkea vain, on lopussa oltava pilkahdus toivoa. Toivoa jäi hyvin heikosti päähenkilölle, enemmän Amerikan ihmiskunnalle, mutta olipahan kuitenkin. Se helpotti hiukan, joskaan ei hyvittänyt kaikkea - vain sen verran kuin kirjailija lukijalleen suo, ettei jättäisi tätä syvän ahdistuksen valtaan.

Itse asiassa valehtelin kun sanoin ettei minulla ollut ennakko-odotuksia. Jotenkin odotin, että tarina sijoittuisi keskiajalle, eikä nyt mitenkään kovin harhainen oletus, huomioon ottaen että yhteiskunnassa tapahtui ehkä siihen suuntaan kallistuva regressio. Koko kirjan ajan mielessäni säilyi mielikuva isosta, vanhanaikaisesta kartanosta, kun päähenkilö puhui asuintaloudestaan. Samaan aikaan kirja kuvasi esimerkiksi autoja myös tässä vääristyneessä nykyajassa. Loppua kohden ajatukseen tottui, mutta silti tämä sovituksen tasapaino oli mielenkiintoinen.

Aluksi mielessäni pyöri pitkään hämmentynyt, inhoava epäusko koko aiheesta; "ei näin voisi koskaan todellisuudessa tapahtua". Haluan uskoa, että se on totta, mutta valitettavasti tämänkaltainen fiktio voi hyvinkin osua lähelle todellisuutta. Atwood oli johtanut lähes kaikki teemat jostakin todellisuutemme osasesta, niin historiasta kuin nykypäivästä. Itse kirjan viimeisessä kappaleessa, niin sanotuissa historiallisissa muistiinpanoissa, Atwood kertoo pohjastaan Amerikan dystopialle, Gileadille; sen luomisprosessista, sen tavasta ottaa vaikutteita esimerkiksi niin toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista kuin raamatullisista kertomuksista.

Teemat olivat myös feministisiä, vaikkeivät ne iskeneet silmille kuin kirjan kurjassa kokonaisilmeessä, josta oli lukijan tehtävänä itse tulkita ne miten vaivautuikaan ne tulkitsemaan. Jotkin ykisttäiset kohdat tosin olivat erityisen kiperiä. Mieleeni jäi, kun päähenkilö on erotettu työstään ja kortti on mitätöity, kotona mies vain sanoo "Minä pidän sinusta huolta, aina". He's already starting to patronize me! päähenkilö ajattelee, joskin lisää perään, And you're already starting to be paranoid. Kohta osuu kipeään paikkaan: jopa kaikista läheisin, oma aviomies, aina ennen yhtäläinen, hetkessä luontuu jo kohtelemaan vaimoaan alentavasti, kun on oikeat aseet ja kohta lupakin käsissä.

Yhtä vahvasti kirjassa erottui kuitenkin voimapeli; voimasuhdanteiden asettelu ja totalitaristisen yhteiskunnan valvominen. Isoveli valvoo oli selvä tausta-ajatus; Atwood oli jopa asettanut yhteiskunnan eräänlaiseksi symboliksi siivekkään silmän.

Voidaanpa melkein sanoa, että vihasin kirjan lukemista. Olen melko hyvin sivistynyt feminismin - ja sovinismin muotojen - alalla, joten tuskinpa opin tästä mitään mullistavaa. Minulle riittää, että tiedostan ongelmat ja teen niille mitä voin, en mielelläni vapaa-ajallanikin huolehtisi niistä. Tämä kirja märehti rauhassa kaikilla kammottavilla yksityiskohdilla ja skenaarioilla, mitä kirjan kuvaama yhteiskunta voisi tuottaa, joten nautinto oli lukukokemuksesta kaukana. Mutta tiedonjano ylittää muun - ja mistä tietää, onko kirjalla jotakin uutta opetettavaa, ennen kuin sen on lukenut?

-kelmeckis

George R. R. Martin: Game of Thrones

Uskomatonta, vihdoin se on loppuun luettu! (Eikä mennyt edes kokonaista vuotta!)

Varoitus, teksti sisältää jonkinlaisia spoilereita sekä tv-sarjasta että kirjoista. 

Kuten tietenkin jo televisiosarjasta tietää, jota olen katsonut vitoskauden loppuun asti (no, jaksoa vaille loppuun asti), Game of Thrones on niin äärettömän kamala, kuin äärettömän nerokas. Kamaluus tulee tietenkin shokeeraavista hirmuteoista ja niiden normaaliudesta kirjan maailman miljöössä (hirmuteoista, jotka onneksi kirjassa keskittyvät muunkin kuin vain raskauksen ympärille). Nerokasta sen sijaan on kaikki muu; luotu kulttuuri ja uudenlaiset maailmat erilaisia uskontoja myöten, juonenkäänteet ja erityisesti henkilöhahmot. Vaikka tarina kerrotaan monien eri hahmojen näkökulmista vuorotellen, tarina ja juoni punoutuu hämmästyttävän vankasti ja helposti yhteen, eikä mukana ole vaikea pysyä.

Yhdessä pötkössä paljon eteenpäin lukeminen ilmeisesti auttoi, sillä vaikka kuinka taistelin lukemisen kanssa, tämän viimeisen lukukiintiön jälkeen tekee mieli tarttua seuraavaankin. Vaikka itse kerrontatyyli ei ole minun maulleni kaikista mukaansatempaavin, kirjan viehätys piilee henkilöhahmoissa; haluaa ehdottomasti tietää, mitä näille erilaisille ja moniulotteisille hahmoille tapahtuu jatkossa - niin "hyville kuin pahoille". (Kommatkaas, kuka on teidän lempparihahmonne? Itse olen tätä pohtinut enkä ole lainkaan varma, sillä jokaisessa henkilöhahmossa niin paljon eri puolia, toisiin vaikeampi samastua ja toisiin helpompi.)

Ikinä, ikinä en ikinä tule toipumaan Eddard Starkista, sen voin silti jo sanoa, vaikka sarjan kohdalla tapahtuneesta järkytyksestä on kuitenkin jo yli vuosi. Pelkkä tämän ajatteleminenkin saa tihrustamaan kyyneliä. Hän ansaitsi niin paljon parempaa, niin paljon parempaa! Vähän taustatietoa vahvoista tunteistani; Sean Bean näyttelee Nediä sarjassa, ja rakastan Sean Beaniä yli kaiken, sekä hänen itsensä takia, että siksi, että hän näyttää kohtalaisen paljon isältäni. Siteeni Sean Beaniin on syvä, ja katsoisin mieluusti kaikki hänen elokuvansa, ellei suurin osa olisi liian väkivaltaisia maulleni ja hänen henkilöhahmoilleen. 

Haluan myös nähdä, mitä kaikkea kirjoissa on tehty eri tavalla kuin sarjassa, varsinkin kun viimeinen petti odotukset rankasti. Tältä tuntumalta kirjasarja tuntuu jokseenkin paremmalta, vaikka mitä olen kuulostellut ja itselleni spoilannut, jotkin kirjojen henkilöiden juonista ovat hiukan kyseenalaistettavia... Olen silti tarpeeksi utelias tarttumaan seuraavaankin osaan, kun sen aika tulee. Ensimmäinen kausi ja kirja silti taitavat seurata toisiaan lähes täsmälleen.

Suosittelen kyllä kirjaa kaikille, joita yhtään kiinnostaa. Itse silti olen onnellinen, että tartuin sekä sarjaan että kirjaan vasta muutama vuosi myöhemmin kuin sarjaa minulle ensimmäisen kerran suositeltiin. Pystyin nyt sekä paremmin kestämään graafiset kohtaukset, että arvostelemaan kokonaisuutta kriittisemmästä ja kypsemmästä näkökulmasta. Aiempi argumenttini pitää: 100% kamalaa ja 100% nerokasta. (Yhyy... Ned Stark...)

Siinä lyhyt katsaus lukukokemukseeni, lyhyt, koska jos lähden tarkemmin ruotimaan, ei tekstistä (eikä illastani) tule koskaan loppua. Seuraavana kirjana aloitin hyllyssä noin 3 vuotta lojuneen Charles Dickensin Little Dorrit'in, saa nähdä miten sen lukeminen sujuu (hohhoijaa). 

Eipä muuta, hyvää viikkoa!

-kelmi

Stephenie Meyer: Så länge vi båda andas

Kappas, kaksi kuudesta blogikirjoituksestani koskevat Stephenie Meyerin teoksia! (Miten tässä näin kävi.) Kuten otsikosta ja kuvasta näkee, viimeisin luettu kirjani on Aamunkoi ruotsiksi. Päätin valmistautua ruotsin yo-kirjoituksiin lainaamalla muutaman kipaleen ruotsiksi kirjastosta - Divergenttiä aloitin mutta loppujen lopuksi päädyin lukemaan vain tämän kokonaan. Jokin Meyerin tunteikkaassa kirjoitustyylissä edelleen vetoaa, ja sanasto oli tarpeeksi helppoa että loppuun asti selvisi vain muutamalla sanakirjatarkastuksella.

Jätän kirjakuvauksen väliin, tuskin kukaan on välttynyt kuulemasta, mitä kirja käsittelee, ja jatkossa seuraa myös spoilereita. 

Kuten sanottu, pidän kyllä Meyerista ja sekä twilighteista että Vieraasta. Suurimpana osatekijänä tässä on kirjoitustyyli, joka kyllä on yksinkertaista ja kenties tylsää, mutta menee kuitenkin sille tunteiden tarkastelutasolle jollaista itsekin kirjoitan halutessani syventyä johonkin tosi hömppään. Toisin sanoen ei minulle mikään kovin vakavasti otettava kirja, ja toivon mukaan ei myöskään kenellekään muulle teinivuosiensa ylittäneelle. Vieraassa plussana on vielä mielenkiintoisemmat hahmot, juoni sekä etenemistahti. (Lisää rakkaushömppää halajavat, suosittelen.)  Etenkin nuorelle, vaikkapa yläasteikäiselle lukijalle twilight-saaga on mielestäni ihan hyvä vaihtoehto - ja Aamunkoihin pakotettu äitiysteema sekin vetoaa jos on jo pyörällä päästään edellisiin osiin. 

Muutaman kerran huomasi selvästi logiikan pettävyyden juonenkäännöksissä, ja jotkin keskustelut yrittivät selvästi vain pakolla tukkia aukkoja juonessa, joita kirjaa tehdessä oli tullut huomattua. Ainakin näin kriittiselle lukijalle kohdat pistivät typerästi silmään. Tietenkin ruotsiksi lukeminen toi erilaista perspektiiviä, kun kaikki tekstin vivahteet eivät vielä tulleet aloittelevalle lukijalle selviksi, mutta mitä nyt muistelen suomeksi lukemisesta, melko samoilla linjoilla olin tämänkin lukukerran jälkeen.

Sekä Bella että Edward henkilöhahmoina olivat erittäin tylsiä täydellisyydessään satunnaista draamaa lukuunottamatta, kuten monet muutkin hahmot. Toisaalta en pane liikaa vastaan, sillä en ole niiden tarinoiden suurin fani, joissa sankari/ttarella ei koskaan mene mikään hyvin, tai vihollinen on aina ylivertaisempi. (Olisiko tuosta Tuulen viemää-tekstistä jo tämän arvannut.) Jacob-osion kohdalla kyllä hämmästyin, kuinka paljon mielenkiintoisempaa tekstiä oli lukea ja - joskaan nyt en halua liioitella - epäilen, että Meyerilla löytyisi rahkeita parempaankin kirjallisuuteen. 

Toki koko kirjasarjaa täytyy muistaa katsoa sellaisena kuin se on: nuorille kirjoitettu Mary Sue tarina. Itse tuen Mary Sue-hahmojen kirjoittamista etenkin, jos kyseessä on nuori kirjoittaja, joka harjoittelee taitojaan, olenhan itsekin ala-asteella sellaisen tarinan parissa aloittanut. Liian täydellinen hahmo kuuluu prosessiin, päähenkilöstä tulee sellainen kuin itse haluaisi olla. Twilight toimii hiukan päinvastoin. Se antaa lukijalleen upean, vampyyrivoimia omaavan rikkaan poikaystävät plus kaikki mukavuudet, "samastuttavan" päähenkilön keskivertaisuudesta huolimatta. Bella on kaikkea, mitä Mary Suelta voidaan odottaa; älykäs, kaunis muiden silmissä itse sitä tietämättään ja loppujen lopuksi vielä täydellinen vampyyri. Jos ei jaksa itse kirjoittaa, mikäpä parempaa kuin syventyä lukemaan jonkun toisen kirjoittamaa Mary Sueta!

Liikaa nyt yksittäisiin vääryyksiin tai typeryyksiin paneutumatta, kokonaismielikuva jää keskivertaisen hyväksi. Monet juonen osat vetosivat minuun enkä näe loppuratkaisussa erityisemmin mitään väärää. Oli ihan virkistävää, ettei lopussa ollut mitään järkyttävää taistelua ja kaikki kävi täydellisen hyvin. Ei se realistista ole, mutta mikä nyt twilightissa sitä olisikaan. Avainasia samankaltaisessa kohtauksessa on jännityksen säilyttäminen, kun kuvataan taistelun reunalla keikkumista, ja sekin suhteellisen hyvin lopussa onnistui. 

Siinä jotain mielipiteellistä höpötystä ihan vain sen takia, että juhlin onnellisena yhden kirjan päättymistä. Kohta toivon mukaan saan sen Game of Thronesin loppuun ja voin siirtyä eteenpäin kirjalistalla. Lista on nimittäin pitkä - näin välivuotena aion panostaa erityisesti lukemiseen (toivottavasti työnteon ohella). Vaihdoin nimenkin sitä varten että pystyisin tekemään sivustosta edustavamman jos kerran täällä useammin hääräilen, mutta se tulee toivon mukaan vielä muuttumaan (ensimmäinen raakaluonnos oli kelmi ja viisasten kirjat, muttei sekään oikein toimi. Olen tosi huono sanaleikeissä).

-kelmi