Matthew Quick: Silver Linings Playbook

Patrick Jr. Peoples on tuomittu oikeudessa mielisairaalaan, yksikään hänen vanhoista tutuistaan ei käy vierailemassa ja hänen vaimonsa on määrännyt pariskunnalle erillisajan, jonka aikana kumpikaan ei ota yhteyttä toiseen. Kaikesta huolimatta Pat uskoo hopeareunukseen tummissakin pilvissä, ja päättää parantaa itseään kaikin tavoin, saadakseen vaimonsa takaisin ja tullakseen hänen arvoisekseen. Kotiin päästessä käy kuitenkin ilmi, että tietyt asiat, jopa vuodet ovat kadonneet Patin muistista täysin, eikä sopeutuminen normaaliin elämään mielisairauspotilaana olekaan kovin helppoa. Onneksi Pat tutustuu Tiffanyyn, joka ei itsekään ole elänyt kovin helppoa elämää..

Pahoittelut esittelytekstistä, en jaksanut panostaa ihan sata. Mutta yksi kirja "omistan, mutta en ole lukenut"- listalta rästitty pois! *confetti* Tuli kamalan itseensä tyytyväinen olo kun sai jotain luettua, ja yllättävästi päädyin pitämään kirjasta paljon, jopa enemmän kuin elokuvasta, joka sekin oli minusta onnistunut. Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten ja aloin lukea, mutta jossakin vaiheessa innostus väljähti ja kirja jäi roikkumaan sinne 70 sivun paikkeille. Sen tähden aloitin uudestaan alusta, kun nyt aloin lukea, kun en varmaksi edes muistanut, mihin olin jäänyt. 

Jos olet nähnyt samannimisen elokuvan, tiedät paljon juonen kulusta, mutta paljon oli myös erilaista kirjaan verrattuna. Suosittelen kääntymään nyt takaisin, jos et tahdo nähdä spoilereita. Henkilöhahmot olivat melko lailla samat (paitsi kirjassa ei puhuttu suoraan Patin isän mielenterveyshäiriöistä, eikä pakko-oireita kuten kaukosäätimien järjestäminen ollut) ja juonikin suurin piirtein. Ainakin noin 50 sivua kirjasta oli kuitenkin jätetty pois, ja asioiden järjestys oli jossain paikoin erilainen, mikä teki kirjasta mielenkiintoista luettavaa elokuvan nähneellekin. Nyt kun sitä miettii, nämä kaksi teosta olivat juoneltaan hämmästyttävän erilaiset, vaikka perusidea säilyikin. 

Mielenterveysasiat ovat aina olleet minulle läheisiä, sillä tiettyjä sairauksia esiintyy perheessäni, äitini on psykologi, ja tietenkin mielenterveysvaivat ovat tuntuneet yleistyvän koko ajan - niiltä ei voi välttyä, eikä niitä voi lakaista maton alle. Kirja onnistui mielestäni osuvasti kuvaamaan potilaan elämää ja toi esille joitakin hyvin tärkeitä pointteja, niin asian piiristä kuin maailmasta yleensäkin. Pat on henkilönä hitusen lapsekas, minkä tähden tämän älykkäät ajatukset tulevat lukijalle ei-agressiivisella tavalla - teksti ei tunge mielipiteitä lukijan kurkkuun, vaan pistää ajattelemaan. Hitusen samalla tavalla toimi Harper Leen To Kill a Mockingbird. Toisaalta lapsekkaampi kerronta myös korostaa, että Patin mielessä on jotakin erikoista, ja esimerkiksi pakkomielteinen vaimon, Nikkin, ihannointi ja luotto tämän paluuseen (suoran ein jälkeenkin) saavat tuntemaan sympaattisia tunteita. Mielisairautta kuvataan inhimillisesti - ei pelkästään epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön pelottavia piirteitä jonkun muun näkökulmasta - mitä tämä maailma tarvitsisi enemmän. 

Elokuvassa oli muutamia rakentavan kritiikin paikkoja, toiset olivat kirjassa paremmin. Elokuvan lopussa jäi mieleen pieni epäily, tulisiko Patin ja Tiffanyn suhteesta yhtään mitään, sillä elokuvassa Tiffany oli persoonallisuushäiriöinen paljon selvemmin, kuin kirjassa. Kirjassa hänet esitettiin paljon maltillisempana, ja annettiin ilmi, että hän oli toipumassa takaisin normaalin elämän piiriin niin hyvin kuin kyseisten rajojen sisällä pystyy. Myös Pat sai tarvitsemansa ympyrän sulkeutumisen kirjassa paremmin, minkä tähden suhde tuntui jäävän paremmalle pohjalle, kuin elokuvan "rakkaus korjaa kaiken". Kirjassa oli kuitenkin elokuvan tavoin Patin ja tämän terapeutin välillä vahva ystävyyssuhde istuntojen ulkopuolella. Yleiskuva kirjasta jäi kuitenkin erinomaiseksi. 

Siinä lyhyt kommentti lukukokemuksesta, suorittelen ehdottomasti kaikille luettavaksi, vaikkapa toiveeksi joululahjalistalle! Seuraavaksi on luvassa luultavasti Huckleberry Finn tai the Great Gatsby.

- kelmi

Stephenie Meyer: Midnight Sun

Surukseni ilmoitan, etten ole vieläkään saanut luettua Game of Thronesia tai yhtäkään niistä muistakaan 2400500 kirjasta, jotka lukulistallani ovat. Sen sijaan kuultuani Stephenie Meyerin julkaisemasta, omasta kirjastaan tekemästä fanfictionista, Life and Deathistä, päädyin vihdoin lukemaan tämän nettiin vuodetun raakaversion Twilightista Edwardin näkökulmasta.

Myönnetään, Stephenie Meyer on häpeällinen heikko kohtani. Ihastuin 13-vuotiaana Twilightiin yhtä lailla kuin muutkin samanikäiset nuoret, sitten kävin järjestelmällisesti läpi viha- ja halveksintavaiheen, kunnes päädyin pisteeseen, jossa saatoin olla neutraali sarjaa kohtaan. En tiedä paljonkaan Stephenie Meyerista, mutta yleensä hän on antanut ystävällisen ja keskivertaisen älykkään kuvan, joten suhtaudun myös kirjailijaa kohtaan neutraalisti. Hänen toinen kirjansa (kirjasarjansa? huhuja jatko-osasta on liikkunut) Vieras kuuluu yhä lempikirjalistalleni, ihan vaan sen takia, että rakastuin teokseen ensimmäisellä lukukerralla niin palavasti.

En siis viime aikoina ole ottanut osaa niin Twilightin kuin kirjailijankaan haukkumiseen, joskaan en myöskään ole puolustanut. Totuus on, että kyseessä on juuri siihen ikäluokkaan, johon minäkin kuuluin, iskevä nuorison hömppäromaani. Mikään siinä itsessään ei ole pahaa. Toiset haukkuvat Twilightia huonojen vaikutelmien antamisesta, mutta missään suhteessa ei kirjaa voi verrata toiseen julkaistuun fanfictioniinsa, Fifty Shades of Greyhyn. Yhteiskunnallista oikeutta vaativa puoleni ei nostanut päätään kuin muutaman kerran, Edwardin pöljän stalkkeriuden, ja toisen kerran Bellan "epäpukevaan, liian isoon neuleeseen" kohdistuva arvostelu. Muille mahdollisille vikapisteille löytyy syitä (tai tekosyitä).

No, joka tapauksessa menneitä aikoja fiilistelläkseni (koska Life and Deathiä ei vielä saa käsiinsä) päädyin lukemaan Midnight Sunin. Netistä lukiessa meni helposti, tuskin kolmea iltaa käytin tähän kesken loppuvaan demoon. Pitkään olen toivonut jotakin hömppää, romanttista luettavaa, sillä maailman asioista ja naisten oikeuksista huolissaan oleva puoli tarvitsee välillä lepoa, jonka höpsö rakkausjuoni voi tarjota. Ei kuitenkaan sanoa kuin että luojan kiitos, että tämä kirja kirjoitettiin Bellan näkökulmasta.

Yksi kirjasarjan eduista lieneekin ollut juuri hyvin mustavalkoinen ajattelu - (post)formaalin ajattelun tasolle päästään vasta murrosiän jälkeen, jos silloinkaan, mihin saakka tuntuu turvalliselta nähdä henkilöt joko hyvinä tai pahoina. Voidaan tietenkin kiistellä, onko tästä kyse Edwardin kohdalla (taistelu hyvän ja pahan, "hirviölle" periksi antamisen ja oikein toimimisen välillä tuli esiin vähintään 500 kertaa per sivu), mutta henkilöhahmona Edward on hyvin yksiulotteinen ja tylsä. En voi antaa pitävää lausuntoa, mutta entisten lukukokemusten perusteella muistelisin, että Bellasta jäi ainakin jonkin verran parempi ja inhimillisempi kuva. Edwardia ei kiinnosta muu kuin Bella, Bellasta huolehtiminen, Bellasta unelmoiminen, hänen ajatustensa selvittäminen, Bellan nukkuminen, Bellan tappaminen, Bellan pitäminen elossa jne. Konkreettisena kirjana kirja olisi ollut todella pitkästyttävää luettavaa. Tietenkin kyseessä on vasta raakaluonnos siitä kirjasta, joka mahdollisesti oltaisiin voitu julkaista, joten uskon ja toivon, että kustantaja olisi neuvonut editoimaan rajusti, ja lopputulos olisi ollut monipuolisempi. (Tosin ottaen huomioon, miten Life and Death menestyy heppoisin juoniperustein, pelkkä Twilightin leima olisi luultavasti riittänyt suosioon.)

Joka tapauksessa, luettava oli tavallaan valaisevaa, toisaalta ennalta-arvattavaa ja välillä erittäinkin äklömakeaa. Edwardista maalattiin todellinen gentlemanni ja unelmien prinssi. Loppuun asti kuitenkin pääsin, eli en voi väittää etten olisi ehkä jopa nauttinut lukukokemuksesta. Pakkohan sitä on välillä relata ja päästää irti normaaleista vaatimuksista. 

Lisäksi, tämäkin pätkä sai minut uudestaan innostumaan vampyyreistä henkilöhahmoina. Toinen heikko kohtani. Lähdenpä tästä suunnittelemaan laajempaa tarinaa vanhalle OC'lleni... See ya, toivotaan että kerään voimani ja saan kohta ekan GoTin luettua. 

-kemli

D. H. Lawrence: Lady Chatterley's Lover

Jälleen ilmoitan kirjan nimen sen alkuperäiskielellä, koska satuin sen englanniksi lukemaan - suomeksi se olisi tietenkin Leidi Chatterleyn Rakastaja, tai jotain siihen suuntaan. Aloitin kirjan lähes heti Persuasionin jälkeen, enkä millään olisi jaksanut lukea sitä eteenpäin. Loppua kohden tahti vähän parani ja lukeminen kävi helpommin, mutta oli se silti melkoista taistelua.

Paras varmaan puida ongelmakohtia läpi, ennen kuin annan minkäänlaista kokonaista arvioida - itselläkin on aina lukemisen jälkeen vähän aikaa sekava olo, ettei oikein tiedä, minkälaisen tuomion antaisi. Aloitetaan vaikka siitä, mikä yleensä nostetaan kirjan leimalliseksi ominaisuudeksi, ja miksi teosta minulle oikeastaan suositeltiin. Syy siihen, miksi kirja ilmestymisvuonnaan sensuroitiin Britanniassa, eli kohutut seksikohtaukset, olivat jotenkin häiritseviä. Ensimmäisellä kerralla tämän rakastetun kanssa (jonka etunimeä en muista, sukunimi taisi olla Mellors) päähenkilö kärsi masennuksen aalloista ja oli vain puoliksi tajuissaan kun seksi tapahtui. Sen jälkeen seurasi ajanjakso, jolloin Connie oli vastahakoinen ja sanoi muutamasti ei, ennen kuin "antoi periksi". Myöhemmin tietenkin vastahakoisuus katosi ja Constance oli itse aivan yhtä innokas, ellei innokkaampikin ("Oh, kiss me!!11). Mutta ei silti voinut olla jäämättä ikävä maku suuhun.

Kirjan loppupuoliskolla Connien ja Mellorsin suhde ja rakkaus otettiin itsestäänselvyytenä, mutta etenkin sen alkutaipaleella suhde tuntui ylipäätään olevan todella heikolla pohjalla. Ennen "ekaa kertaa" kaksikon suhde oli harvasanainen ja lähes vihamielinen. Toista ei ajateltu lainkaan hellästi. Sitten yhtäkkiä kun nainen on tunteiden vallassa niin mies tajuaa haluavansa tätä suunnattomasti ja sitten ollaankin jo panemassa. Tai mies panee. Ei ollut oikein sitä, mitä seuraavalta lukukokemukseltani hain. Olen jo muutenkin menettänyt melkein kaiken innon lukemista kohtaan, eivätkä romanssit ole erityisesti innostaneet, mutta viime aikoina olen ollut sellaisessa mielentilassa, että ehkä jaksaisin lukea sellaisen leppoisan kirjan, jossa on kiinnostava, koukuttava ja tunteita nostattava romanssi. Lady Chatterleyssä lähinnä kuvailtiin seksiin liittyviä tuntemuksia. Välillä liian yksinkertaisesti, ja välillä seksi nostatti päähenkilöiden mieleen ajatuksia universumista, jotka taas olivat liian runollisia, että olisin jaksanut hyppimättä lukea.

Taustalla nakutti jatkuvasti ajatus siitä, miten Lawrence mitä luultavimmin kuului itse yläluokkaan ja varakkaisiin, joilla ei sitten ollut muuta tekemistä kuin alkaa ajattelemaan ja levittämään omia ajatuksiaan. Raha oli monesti puheenaiheena, muutaman kerran mainittiin, miten rahasta on tullut syövän kaltainen sairaus, eivätkä alaluokat voi muusta puhuakaan. "He refused to care about money." Tämänlaiset kommentit saavat rypistämään otsaansa - siinäpähän sitten olet välittämättä jos on varaa olla välittämättä.

En itse asiassa lukiessa kiinnittänyt mitään huomiota kirjoittajaan, ja koska tarina on kerrottu naisen näkökulmasta - ihan uskottavasti - oletin lukevani naisen kirjoittamaa kirjaa. Lukukokemuksen jälkeen luin nopeasti jonkinlaisen tiivistelmän kirjailijan elämästä, ja kyllä sen jotenkin luissaan tunsi, että en nyt pitele käsissäni kovinkaan mukavan henkilön kirjoittamaa teosta. Ilmeisesti toiset kuitenkin pitävät kirjaa oodina rakkaudelle, kun niin monet vanhemmat henkilöt ovat sitä minulle suositelleet (epäilen, että viehätys johtui estottomasta seksin kuvailusta, eikä kai voi heitä syyttää kun AO3 ei ollut vielä heidän lukuaikanaan keksitty). Omasta mielestäni se on kaikkea muuta, ja ainoat varteenotettavat pointit koskivat sotaa ja sitä teollista mullistusta, jonka vallassa maailma 1900-luvun alussa oli. Edellisen asian kohdalla kirja kyllä avasi silmiäni, ja oli mielenkiintoista nähdä jonkun silmin se - varmasti hyvin kauhistuttava - muutos kauniista maaseuduista ja puhtaasta ilmasta pieniksi, rähjäisiksi pikkukyliksi, joissa riistetyt hiilityöntekijät tulisivat elämään yksinkertaista ja ankeaa elämäänsä. Voihan toki olla, ettei se ollut pelkästään ankeaa, enkä itse asiassa kannatakaan näin romanttista ajatuksen mustavalkoisuutta kuin joksi äskettäin sen ajanjakson pelkistin, mutta hiilikaivokset kuulostavat kyllä silti ihan dystopian aineksilta.

Joka tapauksessa, (eksyin taas reitiltä) kirjoittajan oma elämä näkyy tietenkin hänen kirjoittamassaan kirjassa, mutta hyvin erikoisilla tavoilla. Jokaisessa tarinan henkilössä on jotain hänen omaansa. Aatteellisesti kuvittelisin Mellorsin edustavan eniten Lawrencen omaa ajatusmallia, mutta hänen avioliittonsa taas heijastaa Connieta ja tämän alkuperäistä, jaloista halvaantunutta miestänsä Cliffordia. On mielenkiintoista, että Connie on tarinan sankaritar ja henkilö, jonka tilanteeseen kuuluu samaistua, jonka puolesta pitää toivoa, että tämä pääsisi Mellorsin kanssa yhteen ja onneen, vaikka Lawrencen vaimo itse oli pettäjä ja varmasti ainakin jollakin asteella kirjailijan oman elämän 'pahis'.

Lawrence itse rakasti luontoa ja vihasi teollisuutta, ja Cliffordin olikin tarkoitus kuvastaa hänen vihaamiaan teollisuuspomoja. Cliffordin mielipiteet esimerkiksi alaluokista ja heidän olemuksestaan ovat tosiaan vihaa herättäviä, mutta henkisesti tunsin itse eniten läheisyyttä Cliffordiin. Sen takia oli hyvin turhauttava lukea läpi kirjan, miten kaikki salaa tai vähemmän salaa häntä vihasivat. En tietenkään koe itseäni ihan yhtä lapselliseksi, ja arvomme eivät käy yhteen, mutta muutamassa kohdassa pystyin samastumaan Cliffordiin enemmän kuin kehenkään muuhun. Päähenkilöt taas arvostivat mielen ja ajattelun sijaan fyysistä olemusta ja uskoivat fyysisen yhteyden olevan onnen lähde - he olivat myös erinäisissä asioissa hyvin vahvoja persoonia ja katsoivat alaspäin mielen älykkyyttä. Tuulen viemään jälkeen kaipaisin tästä teemasta vähän vaihtelua.

Lady Chatterleyn rakastajaa on monesti kritisoitu feministiseltä kannalta, mutta feministejäkin on kritisoitu kirjan kritisoimisesta. Minä en sinänsä jaksa ottaa kantaa - vanha kirja ja vanhat arvot, ja mikäli sain oikean kuvan lähteistä, joita vilkaisin, kirjoittaja oli joka tapauksessa lievästi kusipää. Jotkin seikat, kuten nämä seksikerrat ja kerran käyty keskustelu naisista, joissa Mellors sanoo vihaavansa enemmän kuin mitään muuta lesboja, tietenkin herättävät ärtymystä, eikä naisia esitetä erityisen hyvässä valossa, mutta ketään ei tässä kirjassa oikeastaan esitetä hyvässä valossa. Miehiä morkataan useasti sanomalla, että kaikki miehet ovat menettäneet miehisyytensä. En siis jaksaisi tältä kantilta alkaa jauhaa, kunhan sanon, että ehkä juuri tämän negatiivisuuden takia kirjaa oli jotenkin vastenmielistä lukea.

Lopputiivistelmänä voisi sanoa, että kirja oli hyvä, mutta en pitänyt siitä. Siinä oli monia hyviä näkökohtia ja ajatuksia, jotka pistivät miettimään ja joita saattoi jopa kannattaa, mutta se ei riittänyt saamaan minua nauttimaan lukukokemuksesta. En pitänyt astelmasta enkä yhdestäkään henkilöstä, enkä oikeastaan vieläkään tiedä, olisiko pitänyt pitääkään. Kirjassa otettiin kantaa moneen asiaan, mutta se oli myös monta kertaa hyvin ongelmallinen näin liberaalin nykymaailman asukin silmin. Jos joku kysyisi, niin en suosittelisi. Voihan tietysti olla, että luin kirjan vain väärässä mielentilassa ja muut ovat saaneet parempi lukukokemuksia. Jos näin on, niin kertokaa toki, mitä itse piditte!

- kelmi

Jane Austen: Persuasion

Tällä kertaaluin tosiaan vasemmalla näkyvän Persuasionin (taitaa olla suomeksi Viisasteleva sydän, vaikken oikein ymmärrä, miksi.) Ylpeyden ja ennakkoluulon olen aikaisemmin lukenut suomeksi, mutta kun se tuossa kuvassa esiintyi, en jaksanut alkaa leikkailemaan. Sitä paitsi viittaan siihenkin tässä muutamasti.

 Olen aika ylpeä itsestäni, että sain kirjan sentään viikon aikana luetuksi. Sivumäärä oli vain 300 sivua, mutta ottaen huomioon, kuinka hitaalla tahdilla olen viime aikoina kirjoja lukenut, on tapahtunut ainakin parannusta. Tästä se lukeminen taas lähtee, vannon!

Ei ole tällä kertaa yhtä syvällisiä ajatuksia kuin Tuulen viemää kohdalla, osin koska Austenit yleensäkin ovat ainakin minulle sellaisia, ja toiselta osin varmasti siksi, että suoritin lukemisen englanniksi ja välillä meni lauseiden pointteja ohi sieltä täältä. Eikä aina ollut kyse siitäkään, etten olisi tiennyt sanastoa, mutta lauseet olivat niin hemmetin pitkiä, että puolessa välissä saattoi pysähtyä miettimään, mistä tässä nyt oikein olikaan kyse. Loppua kohden kyllä helpottui se ymmärtäminenkin.

Tarinassa siis pääosassa on Anne Elliot, arvostetun, mutta tuhlailun jälkeen köyhtyneen sir Walter Elliotin tytär - yksi kolmesta. Tapahtuma-aikaan Anne on 28-vuotias (ainakin ymmärsin näin..?), mutta monesti viitataan noin 8 vuotta sitten tapahtuneeseen, kun Anne äitihahmonsa Lady Russellin ohjeesta antoi rukkaset miehelle, jota rakasti. Nyt Anne ja tämä mies, kapteeni Wentworth, tapaavat uudelleen ja saavat uuden mahdollisuuden. Olipas sekava selitys - ehkä sain kirjasta vaikutteita.

Joka tapauksessa, oli sinänsä ihan mukavaa lukemista, juoni oli mielestäni hyvin kiinnostava ja vaikka en ihan yhdeltä istumalta lukenutkaan, niin kyllä kirjaan jaksoi uudestaan tarttua. Jälleen jouduin kuitenkin huomaamaan, että jotenkin Austen ei vain iske, liekö sitten edelleen jotakin kypsymättömyyttä, vai mitä. Ylpeys ja ennakkoluulo -pientelevisiosarja on aina ollut minulle rakas ja sen myötä henkilöhahmot, mutta kyseisestä kirjasta ei minulle välittynyt samanlaista tunnetta. Persuasionissakin huomasin, että kaikki kiinnostavat keskustelunkohdat ohitettiin pelkällä "seurasi pitkä keskustelu" maininnalla, jossa sitten kerrottiin, mitä oltiin puhuttu. Oli tietenkin myös vuoropuhelua, mutta se loppui monesti omasta mielestäni hölmöön paikkaan - ehkäpä olisin kaivannut lisää  keskusteluja Annen ja kapteenin välillä. Kaikista mielenkiintoisimmat paikat jäivät jotenkin etäisiksi, kun niihin ei tullut lähempää otetta keskustelun avulla.

Näin ollen samanlainen intohimo jäi saamatta, kuin vaikkapa Humisevan harjun kohdalla. Tietenkään ei jokaisessa kirjassa samanlaista tarvitse ollakaan, ja pienistä puutteistaan huolimatta Persuasion oli mukavaa luettavaa. Ei aina jaksa lukea kirjoja, jotka saavat tunteet ailahtelemaan laidasta laitaan ja kyyneleet virtaamaan vuolaasti.

Mitäpäs siinä muuta - ensi kertaan.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Sainpa tosiaan vihdoin sen Tuulen viemää pois lukulistalta, niin kuin lupasinkin, ja vieläpä melkein sen 450 sivua iltapäivässä. Nyt on jo vähän laantunut fiilikset sitä kohden, mutta voin silti kertoa, mitä kyseisenä yönä tapahtui - olen siinä käsityksessä, etten ole ainoa, jolle on näin käynyt. Mahdollisille lukijoille tässä kohtaa tiedoksi, että spoilereita luvassa.

Noniin, kiristelin hampaita noin 70 viimeistä sivua ja odottelin, että se siitä paranisi, koska siihen mennessä oltiin menty lähinnä alamäkeen. Helppo arvata, ettei sitä tapahtunut. Sehän lukee jo kirjan takakannessa, joten sanottakoon se tässäkin, että viimeiset sanat hokevat samaa kuin mikä on tasaisin väliajoin toistunut koko kirjan läpi: "Ajattelen sitä sitten huomenna. Huomenna on uusi päivä." Toki ymmärrän, että tämä osaltaan on riittävä loppu, toiveikas, eikä mikään täysin musertava (koska sellaiset kirjat tuskin paljoakaan muuta kuin järkytysarvoa saavat), mutta silti liikaa minulle. Etten nyt ihan katoa raiteilta niin sanon ensin ensimmäisen asian loppuun...

Sitten suljin kirjan ja vein pöydälle ja ajattelin, että piti siihenkin tuhlata aikaa. Ehkä se on naiivia eikä kovin älykkäästi sanottu, mutta mieluummin luen sopivan romanttisen filosofia hömppäkirjoja, kuin tällaiseen mielentilaan saattavia teoksia. Tarvitsen alun, keskikohdan, huippukohdan ja lopun, jossa kaikki selviää. Tuulen viemää sen sijaan esittää Scarlettin ja Etelävaltion elämänkamppailun (monelta osaa varmasti totuudessaan) taisteluna taistelun perään, ja vaikka loppu sisältäisikin toivoa, se selvästi osoittaa, että taistelu ei ole lopussa, Eikä mahdollisesti tule koskaan olemaankaan, ennen haudan rauhaa, sillä elämä on ainaista taistelua. Ja minä kun olen itse osaltani unelmoiva, ja entiseen ja tuttuun takertuva Ashley Wilkes enemmän kuin elämänjanoinen Scarlett tai edes hiljaisen arvokas Melanie, sulkisin mieluummin korvani tällaisilta asioilta.

Nojoo, nyt kun olen vähän aikaa kirjasta toipunut, niin tietenkin olen iloinen, että sain sen luettua, sillä kyllä se silmiä avarsi monessakin suhteessa, ja Margaret Mitchellin aivan uskomatonta työtä on pakko kunnioittaa. Tietysti kävin netin ihmeellisessä maailmassa lukemassa heti muiden mielipiteitä, ja sieltä saamani tiedon valossa voin myös ymmärtää täysin loppuratkaisun, johon päädyttiin. Scarlettin voi nimittäin tulkita symboloivan kuvainnollisesti koko Etelävaltiota ja sen elämänvaiheita, alun yltäkylläistä rauhaa, sitten jatkuvaa elossapysymisen taistelua ja Pohjoiseen sopeutumista, lopun vastahakoista alistumista. Itse asiassa tämä henkilöhahmon symbolinen merkitys on näin suorastaan nerokas. Se ei silti tarkoita, että olisin nauttinut lukemisesta, vaan koko ajan odotti, että jotain hyvää tapahtuisi, vaan ei.

Ennen lukemista ajatukseni oli tietysti, että kirjan pääidea olisi Rhettin ja Scarlettin rakkaussuhde, vaikka loppujen lopuksi se tuntui vain sivujuonteelta. Edellisen pointin valossa en sitten tiedä, edustaako Rhett kirjassa Pohjoista, (jotenkin ei tunnu siltä). Heidän välillään tapahtui kyllä muutama melko mielenkiintoinen kohtaus, eniten pidin Scarlettin vierailusta Rhettin luona vankilassa. Rhett oli tavallaan hyvin mielenkiintoinen ja älykäs tyyppi, mutta koko ajan toivoin, että hän olisi saanut nenilleen. Melanie oli ainoa, joka siihen jollakin kiltteyden asteellaan pystyi - Scarlett ei ikinä osannut lausua suustaan oikeita sanoja. Tietenkin olisi tuona aikana ollut mahdotonkaan sanoa sitä, mitä nykylukija ajattelee - nykyään asiat laitetaan niin eri perspektiiviin, ja itselle oli helposti nähtävissä kaikki vääryydet.

Loppua kohden Scarlettin tajutessa, että Rhett on ainoa, joka on aina ollut hänen luonaan, ajattelin, että voi hitto nainen, et kai nyt sen jälkeen mitä kamalaa mies on koko naimissaolon ajan tehnyt, tajua yhtäkkiä että oooo sehän on suojellut minua ja ollut niin kiltti jnejne tajuatte pointin. Tavallaan saan olla onnellinen, että niinhän ei sitten oikeastaan käynyt - he eivät päätyneet onnellisina yhteen ja yhtäkkiä saaneet täydellisen terveellistä suhdetta aikaiseksi. Siihen asti se oli nimittäin ollut pelkkää hyväksikäyttöä sanan joka merkityksessä. Mutta varsinkin Rhettin suhtautuminen elämään, kaiken toivon katoaminen lopussa sai ainakin minut tuntemaan itseni niin petetyksi, niin karvaan petetyksi, että olisin voinut heittää kirjan seinään. Myös Scarlettilta oli kaatunut kaikki päälle - jälleen kerran, ja jälleenrakentaminen alkaisi alusta, jos se pitkälle koskaan pääsisi. Rakkaus maahan oli ainoa jäljellä, ja vaikka se jonkinlaista turvaa toi, ei ainakaan lukijalle paljoa koko sen rakennetun korttitalon kaatumisen jälkeen.

Yksi mielenkiintoinen näkökanta lisää oli lasten kohtelu kirjassa, ja Scarlettin suhden lapsiinsa. Tuntuu kovin vaikealta uskoa, että sillä tavalla kasvatettu naisihminen kuin Scarlett O'Hara voisi kiinnittää niin vähän huomiota omiin lapsiinsa - välillä joutui oikein miettimään, että mitäs vaikka pikku Wadelle nyt kuuluu, kun hänestä ei ole kirjoitettu mitään ainakaan 50 sivuun. Ja sitten kun asuttiin Rhettin kanssa, kaikki lapset roikkuivat hänen helmoissaan ennemmin kuin äitinsä, jota he kyllä rakastivat, mutta pelkäsivät. Ei ihmekään, mutta kuten joka alalla, ei voinut olla olematta välillä Scarlettin puolella, ja vaikka se minulle merkitsikin ehkä enemmän kuin itse Scarlettille, tuntea sen suureksi vääryydeksi, että jopa omat lapset rakastavat toista enemmän kuin itseä.

Scarlettin voimavaroja ei voinut olla ihailematta, ja elämän kovaa kohtelua kiroamatta, mutta ei hahmoon kyllä kovin pitkällisesti voinut kiintyä, kun ei tuntenut paljoakaan samastusta. Etenkin silloin, kun Scarlett ja mahdollisesti Rhett yhdessä pilkkasivat Ashleytä, johon tunsin paljon enemmän yhteyttä. On se aika saavutus, että saa kirjoitettua näin pitkän kirjan henkilöstä, josta ei voi pitää kovinkaan paljoa. Sen pitkän ajan jälkeen tulee kiintyneeksi ja tuntee kyllä henkilön ylä- ja alamäet, mutta sisukkuus onkin ehkä ainoa hyve, jonka Scarlettin nimiin voi laittaa. Joku voisi myös ehkä sanoa, että olihan hän älykäskin, ja se on totta joillakin osa-alueilla - mutta esimerkiksi ihmistuntemus ja ihmisluontoon liittyvä älykkyys puuttui lähes kokonaan. Itse ehkä lukisin älykkyyden sisälle korkeintaan bisnesvaiston. On tietenkin muistettava, että tämä oli vasta 17-vuotias kirjan alussa, mutta niin olen minäkin, enkä voi sanoa olevani missään määrin yhtä itseriittoinen - harva sentään on.

Yllätys yllätys: monesti inhotti miesvaltainen maailmankuva, ja jos joku sanoo, että Rhett oli kovin ihailtavan älykäs ja ah niin unelma mies, suljen korvani ja siirryn muuhun seuraan. Hänessä oli paljon piirteitä, joista pidin, ja joskus hänen piikittelevä älykkyytensä huvitti kovin, mutta jo pelkkä Rhettin naisten ylenkatsominen kertoo paljon. Itseäni risoo myös oma ristiriitaisuuteni, mitä tulee esimerkiksi niihin kohtauksiin, joissa Rhett pakottaa Scarlettin suutelemaan (ja Scarlett hetken pyristeltyään antautuu), sillä varsinkin nuorempana olisin itse ollut aivan ihastuksissani. Tietenkin kaikki miehistä pitävät tytöt unelmoivat saavansa vierelleen vahvan miehen, joka suorastaan himoaa suudelmiasi, mutta näin vanhempana on helppo nähdä, ettei kyseinen käyttäytymistapa ole lähellekään oikein.

Nyt kyllä sormet väsyy, ja kadotin jokseenkin ajatuskulun siellä, joten ehkä tähän voisi olla hyvä lopetella. Orjuuskysmykseen en lähde paneutumaan, sillä siitä on liika ajatuksia, enkä toisaalta tiedä, oliko kirjassa sitä kuinka paljon romantisoitu. Joka tapauksessa.

Tiivistelmänä: olen tyytyväinen, että sain kirjan luettua, ja se oli jollakin tapaa avartava lukukokemus, mutta ennpä voi sanoa siitä paljon nauttineeni. 

Tällä hetkellä sitten menossa Jane Austenin Persuasion.
-kelmi

Uusien tuulien viemää

Pff mikä otsikko. Joo eli nyt vaihdamme suomen kielelle, koska mun täytyy päästä paremmin taas kosketuksiin sen kanssa, sen sijaan että kirjoittelen koko ajan enklanniksi, joka on vähän liiankin rakas. Inhoan tosin kirjoitettua puhekieltä, mutta toisaalta tuntuu vähän hassulta kirjoittaa kirjakielellä, joten katsotaan mitä tapahtuu...

Kappas siitä on puolitoista vuotta kun tein ekan kirjoituksen??? (wtf) En enää edes muista mitä otsikko tarkoittaa - Dragon Agessa on kyllä noita Paragoneita mutta mahtaako tarkoittaa samaa... Tuo paragonreprobate varmaan tuosta lähtee kun keksin jonkun mikä tyydyttää (eli never gonna happen) ja joka on vähemmän pakko-fancy. Näköjään en pärjää ilman englantia edes näin pitkälle mutta oh well.

Yritän ottaa tavotteen että pikkuhiljaa oikeasti alkasin lukea kirjoja. Ja jos se vaikka tapahtuu niin kirjoittelen tänne sitten sillon tällön jotain ajatuksia ja ehkä mielipiteitä kyseisistä kirjoista. Ennen oli tapana ahmia kirjoja, mutta nyt tahti on harventunut niin paljon, että luen koulukirjojen lisäksi ehkä yhden tai kaksi kirjaa vuodessa. Joo, vuodessa. Kamalaa. (Ei siis yleisesti koska tajuan ettei ole kaikkien juttu, mutta siis omalla kohdalla kamalaa.)

Tein sellasen listankin vuoden alussa, että aloittaisin edes lukemalla yhden kirjan per kuukausi, ja tammikuussa onnistui - koska Rikos ja Rangaistus oli koululuettavana, oli pakko - mutta helmikuussa olikin sitten Tuulen viemää ja se jäi siihen puolenvälin kohdalle... (Tajuatteko siis huonon sanaleikin otsikossa.) Otan myös muitakin tavoitteita kuin vain lukeminen, joka viikolle jotakin pientä, ensi viikon listassa on kirjan lisäksi ainakin hammaslääkärin varaaminen, koska oon syönyt liika suklaata ja eikös ole taas suu täynnä reikiä.

No mutta, ei tässä muuta. Jos saan oikeasti joskus luettua jotakin ja vielä kirjoitettua siitä, (se nähdään tässä seuraavien viikkojen aikana, jos seuraava blogikirjoitus on taas kahden vuoden kuluttua niin enpä ole onnistunut) niin ehkä alan vähän mainostelemaankin.

Hyvää kevättä!
- kelmi