Tällä kertaaluin tosiaan vasemmalla näkyvän Persuasionin (taitaa olla suomeksi Viisasteleva sydän, vaikken oikein ymmärrä, miksi.) Ylpeyden ja ennakkoluulon olen aikaisemmin lukenut suomeksi, mutta kun se tuossa kuvassa esiintyi, en jaksanut alkaa leikkailemaan. Sitä paitsi viittaan siihenkin tässä muutamasti.
Olen aika ylpeä itsestäni, että sain kirjan sentään viikon aikana luetuksi. Sivumäärä oli vain 300 sivua, mutta ottaen huomioon, kuinka hitaalla tahdilla olen viime aikoina kirjoja lukenut, on tapahtunut ainakin parannusta. Tästä se lukeminen taas lähtee, vannon!
Ei ole tällä kertaa yhtä syvällisiä ajatuksia kuin Tuulen viemää kohdalla, osin koska Austenit yleensäkin ovat ainakin minulle sellaisia, ja toiselta osin varmasti siksi, että suoritin lukemisen englanniksi ja välillä meni lauseiden pointteja ohi sieltä täältä. Eikä aina ollut kyse siitäkään, etten olisi tiennyt sanastoa, mutta lauseet olivat niin hemmetin pitkiä, että puolessa välissä saattoi pysähtyä miettimään, mistä tässä nyt oikein olikaan kyse. Loppua kohden kyllä helpottui se ymmärtäminenkin.
Tarinassa siis pääosassa on Anne Elliot, arvostetun, mutta tuhlailun jälkeen köyhtyneen sir Walter Elliotin tytär - yksi kolmesta. Tapahtuma-aikaan Anne on 28-vuotias (ainakin ymmärsin näin..?), mutta monesti viitataan noin 8 vuotta sitten tapahtuneeseen, kun Anne äitihahmonsa Lady Russellin ohjeesta antoi rukkaset miehelle, jota rakasti. Nyt Anne ja tämä mies, kapteeni Wentworth, tapaavat uudelleen ja saavat uuden mahdollisuuden. Olipas sekava selitys - ehkä sain kirjasta vaikutteita.
Joka tapauksessa, oli sinänsä ihan mukavaa lukemista, juoni oli mielestäni hyvin kiinnostava ja vaikka en ihan yhdeltä istumalta lukenutkaan, niin kyllä kirjaan jaksoi uudestaan tarttua. Jälleen jouduin kuitenkin huomaamaan, että jotenkin Austen ei vain iske, liekö sitten edelleen jotakin kypsymättömyyttä, vai mitä. Ylpeys ja ennakkoluulo -pientelevisiosarja on aina ollut minulle rakas ja sen myötä henkilöhahmot, mutta kyseisestä kirjasta ei minulle välittynyt samanlaista tunnetta. Persuasionissakin huomasin, että kaikki kiinnostavat keskustelunkohdat ohitettiin pelkällä "seurasi pitkä keskustelu" maininnalla, jossa sitten kerrottiin, mitä oltiin puhuttu. Oli tietenkin myös vuoropuhelua, mutta se loppui monesti omasta mielestäni hölmöön paikkaan - ehkäpä olisin kaivannut lisää keskusteluja Annen ja kapteenin välillä. Kaikista mielenkiintoisimmat paikat jäivät jotenkin etäisiksi, kun niihin ei tullut lähempää otetta keskustelun avulla.
Näin ollen samanlainen intohimo jäi saamatta, kuin vaikkapa Humisevan harjun kohdalla. Tietenkään ei jokaisessa kirjassa samanlaista tarvitse ollakaan, ja pienistä puutteistaan huolimatta Persuasion oli mukavaa luettavaa. Ei aina jaksa lukea kirjoja, jotka saavat tunteet ailahtelemaan laidasta laitaan ja kyyneleet virtaamaan vuolaasti.
Mitäpäs siinä muuta - ensi kertaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti