Carlos Ruiz Zafón oli minulle tietenkin jo tuttu, vuosi sitten luin Tuulen varjon ja kirjahyllyssäni jo vuosia keikkuneen Enkelipelin - äiti osti Enkelipelin minulle 15-vuotiaana, kun kerran kirjoitin itsekin enkeliaiheista tarinaa. Onneksi en lukenut kirjaa silloin, kun sen sain.
Zafón on aivan hurmaava kirjailija, hänen runollinen kuvailunsa piirtää mieleen unenomaisen kuvan, kuvan sellaisesta maailmasta, jossa jokaiseen asiaan sisältyy ripaus mystiikkaa. Ei ihme, että hänen kirjansa ovat vedonneet niin moneen lukijaan; lukutoukat etsivät kirjoista juuri sellaista tunnelmaa, ja itselleen elämää suurempaa fiilistä, johon voi hetkeksi kietoutua. Nojaa, ehkeivät aivan kaikki, mutta ainakin kaikki runosielut jotka tykkäävät pohtia syvällisempiä ja tykkäävät Edgar Allan Poesta.
Zafón tuntuu olevan ennen kaikkea kauhukirjailija, ja sen huomaa Marinasta paljon Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjaa selvemmin. Pientä läksytystä antaisin kyllä ainakin suomenkielisen pokkaripainoksen takakansitekstille, jossa Marinaa kuvaillaan romaaniksi nuoresta rakkaudesta, petoksesta ja kuolemasta, ja Zafónia ylistetään parantumattomaksi romantikoksi. Molemmat ovat toki totta, mutta jokin vihje kirjan synkistä teemoista olisi voinut olla paikallaan - kuten äitinikin (joka halveksii väkivaltaisia tai liian dystopisia maailmankuvia välittäviä kirjoja), erehdyin kuvittelemaan kirjan olevan pehmeämpi versio Tuulen varjosta tai muista sarjan kirjoista. Ja minulle kirjailija sentään oli tuttu!
Eipä se nyt iso ongelma ollut, mutta pidin silti kirjan ulkonäköä ja takakansitekstejä lievästi harhaanjohtavina.
Juonipaljastuksia luvassa!
Loppujen lopuksi totesin kirjan olevan hämmentävä sekoitus teemoja - tai oikeammin genrejä. Lumouduin jälleen Zafónin vaivattomasta tekstistä, joka vei mukanaan, mutta päähenkilö Oscarin ja tämän ihastuksen Marinan tarinaan alkoi nopeasti tulla yliluonnollisia sävyjä. Mysteeriset henkilöt ja selän takana seuraavat tuntemukset veivät väristyksiä selkäpiin läpi, mutta täydeksi kauhukirjallisuudeksi juoni muuttui proteeseilla paranneltujen eloon herätettyjen ruumiiden alkaessa tipahdella kasvihuoneen katosta.
Minä yleensä välttelen kauhua, koska olen lukijana ja yleensäkin taiteen vastaanottajana herkkä. Kirjaa lukiessa juoni ja tunnelma imaisevat minut täysin, ja tälläkin kertaa mieleni täytti aina kirjaa lukiessa ja mahdollisesti jopa loppupäiväksi runollisen melankolinen mielentila. Riippuen päivästä saatan pitää siitä tai yrittää karistaa sen kannoiltani; tänään tahtoisin palata mahdollisimman nopeasti todellisuuteen ja takaisin tyytyväisen iloiseen oloon. Runollinen melankolia on vielä päihitettävissä, mutta kauhu saa usein vilkkaan mielikuvitukseni tavallistakin hoppuilevammaksi ja oloni suorastaan epämukavan ahdistuneeksi.
Lisäksi ajatukset rappeutuvasta ihmiskehosta, jota parannellaan ja herätetään hirviömäisenä henkiin ihmisten luomien metallisten (ja kirjassa puisten) osien avulla, osui lukuhetkellä hiukan liian lähelle kotipesää. Äitini katkoi jalkansa toukokuussa todella pahasti, ja on koko kesän ollut pyörätuolissa. Jalkaan laitettiin 16 ruuvia ja rutkasti metallilevyjä, joista äiti viimeksi valitti tänään. Nyt kun jalka on vähän paremmassa kunnossa, nilkan ruuvin ja ylös säärtä kipuavat pykälät näkee ihon läpi helposti. Kun pääsee irti kirjan maailmasta, ymmärtää taas, että tämä on aivan normaalia ja metalliosissa ei ole mitään sen ihmeellisempää, kuin että ne auttavat pitämään jalkaa kasassa. Lukiessa herää kuitenkin väistämättä aiheeseen liittyviä kauhukuvia, ja näin Zafón hyödyntää kirjassaan myös sci-fiä.
Kuvailen tässä nyt omia tuntemuksiani - tarinan loppuessa on kuitenkin palattu taas kauhumaailmasta siihen todellisuuden Barcelonaan, jossa kätketyt hautausmaat ja sateinen katukuva saa runosuonen sykkimään aivan maallisen tavallisella tavalla. "Muistamme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut", Zafón tuo mukaan myös psykologisen trillerin makua, jossa leikitään ajatuksella kertojan luotettavuudesta ja mahdollisesta mielenvikaisuudesta. Enkelipelissä en mielenterveysongelmilla leikkimisestä perustanut, mutta tässä romaanissa ajatus istuu mukaan hyvin, eikä esitä itseään liian vahvasti.
Romaani päättää tarinansa hyvin haikeisiin, ihmisen elämään liittyviin ongelmiin; rakkaan menettämisen teemoihin, pitäen mielikuvituksellisen kauhutarinan yhä mukanaan, vaikka se tuntuukin nyt aivan eri maailmalta ja lähes erilliseltä kirjalta ongelmien sävyn muuttuessa.
Marina onnistuu sitomaan erilliset teemansa yhteen hämmästyttävän hyvin, ja loppuun päästessä kirja tuntuu harkitulta ja tyydyttävältä kokonaisuudelta.
Marina sai aikaan monia tuntemuksia, ja kokonaisuutena pidin siitä. Kaikista eniten pidin Zafónin tutusta kirjoitustyylistä, joka eniten lumosi Tuulen varjon itselleni kiehtovamman juonen kautta. Kehitykseni suhtautumisessa Zafónin kirjoissa on ollut hassu, Tuulen varjoa pidin ensin vähän liian karmivana olemaan täydellisesti lempikirjani, Enkelipelin jätin hyllyn nurkkaan nyrpistyneenä ja ostaessani kuukausia myöhemmin Taivasten vangin joulunaikaan tuntui jo kuin astuisin takaisin lempikirjailijani maailmaan. Marinan ostin myös hetken päähänpistosta ja tiesin pitäväni siitä, kuten pidinkin, mutta vaikka minulle aika kultaa aina muistot, ei tämä yhtä korkealle kipua kuin Tuulen varjo.
Vaikka Marina olikin kaunista luettavaa, minulle tärkeää on jokin turvapaikka, jokin kodikkuus ja mukavuuden tuntu, mikä kirjan maailmasta puuttui - kaikissa paikoissa oli synkkää ja missä vain Mihail Kolvenikin mädäntyvä ruumis saattoi astua yksityisyyden rajojen yli, turvapaikkaa ei ollut. Onneksi päähenkilö ja kertoja Oscar oli hyvin samantapainen melankolinen poikahahmo kuin Daniel Tuulen varjossa. Naishahmot tuntuivat kaikki melko samanlaisilta, varsinkin kuvauksen osalta, mutta ei liian häiritsevästi - kaikissa hahmoissa on joka tapauksessa sama Zafónille ominainen energia.
Siinäpä se, jälleen halusin vain availla omia ajatuksiani koskien kirjaa, ja enempää rönsyilemättä, ettei kokonaisuus menisi aivan käsittämättömäksi, tämä taitaa nyt olla tässä. Taidanpa lukea vielä perään hiukan Big Magiciä, joka välittääkin sitten aivan erilaisen maailman - siitäkin täytyy kyllä tehdä muistiinpanot kun saan kirjan päätökseensä!
Hyvää syksynalkua kaikille!
