lauantai 25. huhtikuuta 2015

Jane Austen: Persuasion


Tällä kertaaluin tosiaan vasemmalla näkyvän Persuasionin (taitaa olla suomeksi Viisasteleva sydän, vaikken oikein ymmärrä, miksi.) Ylpeyden ja ennakkoluulon olen aikaisemmin lukenut suomeksi, mutta kun se tuossa kuvassa esiintyi, en jaksanut alkaa leikkailemaan. Sitä paitsi viittaan siihenkin tässä muutamasti.

 Olen aika ylpeä itsestäni, että sain kirjan sentään viikon aikana luetuksi. Sivumäärä oli vain 300 sivua, mutta ottaen huomioon, kuinka hitaalla tahdilla olen viime aikoina kirjoja lukenut, on tapahtunut ainakin parannusta. Tästä se lukeminen taas lähtee, vannon!

Ei ole tällä kertaa yhtä syvällisiä ajatuksia kuin Tuulen viemää kohdalla, osin koska Austenit yleensäkin ovat ainakin minulle sellaisia, ja toiselta osin varmasti siksi, että suoritin lukemisen englanniksi ja välillä meni lauseiden pointteja ohi sieltä täältä. Eikä aina ollut kyse siitäkään, etten olisi tiennyt sanastoa, mutta lauseet olivat niin hemmetin pitkiä, että puolessa välissä saattoi pysähtyä miettimään, mistä tässä nyt oikein olikaan kyse. Loppua kohden kyllä helpottui se ymmärtäminenkin.

Tarinassa siis pääosassa on Anne Elliot, arvostetun, mutta tuhlailun jälkeen köyhtyneen sir Walter Elliotin tytär - yksi kolmesta. Tapahtuma-aikaan Anne on 28-vuotias (ainakin ymmärsin näin..?), mutta monesti viitataan noin 8 vuotta sitten tapahtuneeseen, kun Anne äitihahmonsa Lady Russellin ohjeesta antoi rukkaset miehelle, jota rakasti. Nyt Anne ja tämä mies, kapteeni Wentworth, tapaavat uudelleen ja saavat uuden mahdollisuuden. Olipas sekava selitys - ehkä sain kirjasta vaikutteita.

Joka tapauksessa, oli sinänsä ihan mukavaa lukemista, juoni oli mielestäni hyvin kiinnostava ja vaikka en ihan yhdeltä istumalta lukenutkaan, niin kyllä kirjaan jaksoi uudestaan tarttua. Jälleen jouduin kuitenkin huomaamaan, että jotenkin Austen ei vain iske, liekö sitten edelleen jotakin kypsymättömyyttä, vai mitä. Ylpeys ja ennakkoluulo -pientelevisiosarja on aina ollut minulle rakas ja sen myötä henkilöhahmot, mutta kyseisestä kirjasta ei minulle välittynyt samanlaista tunnetta. Persuasionissakin huomasin, että kaikki kiinnostavat keskustelunkohdat ohitettiin pelkällä "seurasi pitkä keskustelu" maininnalla, jossa sitten kerrottiin, mitä oltiin puhuttu. Oli tietenkin myös vuoropuhelua, mutta se loppui monesti omasta mielestäni hölmöön paikkaan - ehkäpä olisin kaivannut lisää  keskusteluja Annen ja kapteenin välillä. Kaikista mielenkiintoisimmat paikat jäivät jotenkin etäisiksi, kun niihin ei tullut lähempää otetta keskustelun avulla.

Näin ollen samanlainen intohimo jäi saamatta, kuin vaikkapa Humisevan harjun kohdalla. Tietenkään ei jokaisessa kirjassa samanlaista tarvitse ollakaan, ja pienistä puutteistaan huolimatta Persuasion oli mukavaa luettavaa. Ei aina jaksa lukea kirjoja, jotka saavat tunteet ailahtelemaan laidasta laitaan ja kyyneleet virtaamaan vuolaasti.

Mitäpäs siinä muuta - ensi kertaan.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Sainpa tosiaan vihdoin sen Tuulen viemää pois lukulistalta, niin kuin lupasinkin, ja vieläpä melkein sen 450 sivua iltapäivässä. Nyt on jo vähän laantunut fiilikset sitä kohden, mutta voin silti kertoa, mitä kyseisenä yönä tapahtui - olen siinä käsityksessä, etten ole ainoa, jolle on näin käynyt. Mahdollisille lukijoille tässä kohtaa tiedoksi, että spoilereita luvassa.

Noniin, kiristelin hampaita noin 70 viimeistä sivua ja odottelin, että se siitä paranisi, koska siihen mennessä oltiin menty lähinnä alamäkeen. Helppo arvata, ettei sitä tapahtunut. Sehän lukee jo kirjan takakannessa, joten sanottakoon se tässäkin, että viimeiset sanat hokevat samaa kuin mikä on tasaisin väliajoin toistunut koko kirjan läpi: "Ajattelen sitä sitten huomenna. Huomenna on uusi päivä." Toki ymmärrän, että tämä osaltaan on riittävä loppu, toiveikas, eikä mikään täysin musertava (koska sellaiset kirjat tuskin paljoakaan muuta kuin järkytysarvoa saavat), mutta silti liikaa minulle. Etten nyt ihan katoa raiteilta niin sanon ensin ensimmäisen asian loppuun...

Sitten suljin kirjan ja vein pöydälle ja ajattelin, että piti siihenkin tuhlata aikaa. Ehkä se on naiivia eikä kovin älykkäästi sanottu, mutta mieluummin luen sopivan romanttisen filosofia hömppäkirjoja, kuin tällaiseen mielentilaan saattavia teoksia. Tarvitsen alun, keskikohdan, huippukohdan ja lopun, jossa kaikki selviää. Tuulen viemää sen sijaan esittää Scarlettin ja Etelävaltion elämänkamppailun (monelta osaa varmasti totuudessaan) taisteluna taistelun perään, ja vaikka loppu sisältäisikin toivoa, se selvästi osoittaa, että taistelu ei ole lopussa, Eikä mahdollisesti tule koskaan olemaankaan, ennen haudan rauhaa, sillä elämä on ainaista taistelua. Ja minä kun olen itse osaltani unelmoiva, ja entiseen ja tuttuun takertuva Ashley Wilkes enemmän kuin elämänjanoinen Scarlett tai edes hiljaisen arvokas Melanie, sulkisin mieluummin korvani tällaisilta asioilta.

Nojoo, nyt kun olen vähän aikaa kirjasta toipunut, niin tietenkin olen iloinen, että sain sen luettua, sillä kyllä se silmiä avarsi monessakin suhteessa, ja Margaret Mitchellin aivan uskomatonta työtä on pakko kunnioittaa. Tietysti kävin netin ihmeellisessä maailmassa lukemassa heti muiden mielipiteitä, ja sieltä saamani tiedon valossa voin myös ymmärtää täysin loppuratkaisun, johon päädyttiin. Scarlettin voi nimittäin tulkita symboloivan kuvainnollisesti koko Etelävaltiota ja sen elämänvaiheita, alun yltäkylläistä rauhaa, sitten jatkuvaa elossapysymisen taistelua ja Pohjoiseen sopeutumista, lopun vastahakoista alistumista. Itse asiassa tämä henkilöhahmon symbolinen merkitys on näin suorastaan nerokas. Se ei silti tarkoita, että olisin nauttinut lukemisesta, vaan koko ajan odotti, että jotain hyvää tapahtuisi, vaan ei.

Ennen lukemista ajatukseni oli tietysti, että kirjan pääidea olisi Rhettin ja Scarlettin rakkaussuhde, vaikka loppujen lopuksi se tuntui vain sivujuonteelta. Edellisen pointin valossa en sitten tiedä, edustaako Rhett kirjassa Pohjoista, (jotenkin ei tunnu siltä). Heidän välillään tapahtui kyllä muutama melko mielenkiintoinen kohtaus, eniten pidin Scarlettin vierailusta Rhettin luona vankilassa. Rhett oli tavallaan hyvin mielenkiintoinen ja älykäs tyyppi, mutta koko ajan toivoin, että hän olisi saanut nenilleen. Melanie oli ainoa, joka siihen jollakin kiltteyden asteellaan pystyi - Scarlett ei ikinä osannut lausua suustaan oikeita sanoja. Tietenkin olisi tuona aikana ollut mahdotonkaan sanoa sitä, mitä nykylukija ajattelee - nykyään asiat laitetaan niin eri perspektiiviin, ja itselle oli helposti nähtävissä kaikki vääryydet.

Loppua kohden Scarlettin tajutessa, että Rhett on ainoa, joka on aina ollut hänen luonaan, ajattelin, että voi hitto nainen, et kai nyt sen jälkeen mitä kamalaa mies on koko naimissaolon ajan tehnyt, tajua yhtäkkiä että oooo sehän on suojellut minua ja ollut niin kiltti jnejne tajuatte pointin. Tavallaan saan olla onnellinen, että niinhän ei sitten oikeastaan käynyt - he eivät päätyneet onnellisina yhteen ja yhtäkkiä saaneet täydellisen terveellistä suhdetta aikaiseksi. Siihen asti se oli nimittäin ollut pelkkää hyväksikäyttöä sanan joka merkityksessä. Mutta varsinkin Rhettin suhtautuminen elämään, kaiken toivon katoaminen lopussa sai ainakin minut tuntemaan itseni niin petetyksi, niin karvaan petetyksi, että olisin voinut heittää kirjan seinään. Myös Scarlettilta oli kaatunut kaikki päälle - jälleen kerran, ja jälleenrakentaminen alkaisi alusta, jos se pitkälle koskaan pääsisi. Rakkaus maahan oli ainoa jäljellä, ja vaikka se jonkinlaista turvaa toi, ei ainakaan lukijalle paljoa koko sen rakennetun korttitalon kaatumisen jälkeen.

Yksi mielenkiintoinen näkökanta lisää oli lasten kohtelu kirjassa, ja Scarlettin suhden lapsiinsa. Tuntuu kovin vaikealta uskoa, että sillä tavalla kasvatettu naisihminen kuin Scarlett O'Hara voisi kiinnittää niin vähän huomiota omiin lapsiinsa - välillä joutui oikein miettimään, että mitäs vaikka pikku Wadelle nyt kuuluu, kun hänestä ei ole kirjoitettu mitään ainakaan 50 sivuun. Ja sitten kun asuttiin Rhettin kanssa, kaikki lapset roikkuivat hänen helmoissaan ennemmin kuin äitinsä, jota he kyllä rakastivat, mutta pelkäsivät. Ei ihmekään, mutta kuten joka alalla, ei voinut olla olematta välillä Scarlettin puolella, ja vaikka se minulle merkitsikin ehkä enemmän kuin itse Scarlettille, tuntea sen suureksi vääryydeksi, että jopa omat lapset rakastavat toista enemmän kuin itseä.

Scarlettin voimavaroja ei voinut olla ihailematta, ja elämän kovaa kohtelua kiroamatta, mutta ei hahmoon kyllä kovin pitkällisesti voinut kiintyä, kun ei tuntenut paljoakaan samastusta. Etenkin silloin, kun Scarlett ja mahdollisesti Rhett yhdessä pilkkasivat Ashleytä, johon tunsin paljon enemmän yhteyttä. On se aika saavutus, että saa kirjoitettua näin pitkän kirjan henkilöstä, josta ei voi pitää kovinkaan paljoa. Sen pitkän ajan jälkeen tulee kiintyneeksi ja tuntee kyllä henkilön ylä- ja alamäet, mutta sisukkuus onkin ehkä ainoa hyve, jonka Scarlettin nimiin voi laittaa. Joku voisi myös ehkä sanoa, että olihan hän älykäskin, ja se on totta joillakin osa-alueilla - mutta esimerkiksi ihmistuntemus ja ihmisluontoon liittyvä älykkyys puuttui lähes kokonaan. Itse ehkä lukisin älykkyyden sisälle korkeintaan bisnesvaiston. On tietenkin muistettava, että tämä oli vasta 17-vuotias kirjan alussa, mutta niin olen minäkin, enkä voi sanoa olevani missään määrin yhtä itseriittoinen - harva sentään on.

Yllätys yllätys: monesti inhotti miesvaltainen maailmankuva, ja jos joku sanoo, että Rhett oli kovin ihailtavan älykäs ja ah niin unelma mies, suljen korvani ja siirryn muuhun seuraan. Hänessä oli paljon piirteitä, joista pidin, ja joskus hänen piikittelevä älykkyytensä huvitti kovin, mutta jo pelkkä Rhettin naisten ylenkatsominen kertoo paljon. Itseäni risoo myös oma ristiriitaisuuteni, mitä tulee esimerkiksi niihin kohtauksiin, joissa Rhett pakottaa Scarlettin suutelemaan (ja Scarlett hetken pyristeltyään antautuu), sillä varsinkin nuorempana olisin itse ollut aivan ihastuksissani. Tietenkin kaikki miehistä pitävät tytöt unelmoivat saavansa vierelleen vahvan miehen, joka suorastaan himoaa suudelmiasi, mutta näin vanhempana on helppo nähdä, ettei kyseinen käyttäytymistapa ole lähellekään oikein.

Nyt kyllä sormet väsyy, ja kadotin jokseenkin ajatuskulun siellä, joten ehkä tähän voisi olla hyvä lopetella. Orjuuskysmykseen en lähde paneutumaan, sillä siitä on liika ajatuksia, enkä toisaalta tiedä, oliko kirjassa sitä kuinka paljon romantisoitu. Joka tapauksessa.

Tiivistelmänä: olen tyytyväinen, että sain kirjan luettua, ja se oli jollakin tapaa avartava lukukokemus, mutta ennpä voi sanoa siitä paljon nauttineeni. 

Tällä hetkellä sitten menossa Jane Austenin Persuasion.
-kelmi

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Uusien tuulien viemää

Pff mikä otsikko. Joo eli nyt vaihdamme suomen kielelle, koska mun täytyy päästä paremmin taas kosketuksiin sen kanssa, sen sijaan että kirjoittelen koko ajan enklanniksi, joka on vähän liiankin rakas. Inhoan tosin kirjoitettua puhekieltä, mutta toisaalta tuntuu vähän hassulta kirjoittaa kirjakielellä, joten katsotaan mitä tapahtuu...

Kappas siitä on puolitoista vuotta kun tein ekan kirjoituksen??? (wtf) En enää edes muista mitä otsikko tarkoittaa - Dragon Agessa on kyllä noita Paragoneita mutta mahtaako tarkoittaa samaa... Tuo paragonreprobate varmaan tuosta lähtee kun keksin jonkun mikä tyydyttää (eli never gonna happen) ja joka on vähemmän pakko-fancy. Näköjään en pärjää ilman englantia edes näin pitkälle mutta oh well.

Yritän ottaa tavotteen että pikkuhiljaa oikeasti alkasin lukea kirjoja. Ja jos se vaikka tapahtuu niin kirjoittelen tänne sitten sillon tällön jotain ajatuksia ja ehkä mielipiteitä kyseisistä kirjoista. Ennen oli tapana ahmia kirjoja, mutta nyt tahti on harventunut niin paljon, että luen koulukirjojen lisäksi ehkä yhden tai kaksi kirjaa vuodessa. Joo, vuodessa. Kamalaa. (Ei siis yleisesti koska tajuan ettei ole kaikkien juttu, mutta siis omalla kohdalla kamalaa.)

Tein sellasen listankin vuoden alussa, että aloittaisin edes lukemalla yhden kirjan per kuukausi, ja tammikuussa onnistui - koska Rikos ja Rangaistus oli koululuettavana, oli pakko - mutta helmikuussa olikin sitten Tuulen viemää ja se jäi siihen puolenvälin kohdalle... (Tajuatteko siis huonon sanaleikin otsikossa.) Otan myös muitakin tavoitteita kuin vain lukeminen, joka viikolle jotakin pientä, ensi viikon listassa on kirjan lisäksi ainakin hammaslääkärin varaaminen, koska oon syönyt liika suklaata ja eikös ole taas suu täynnä reikiä.

No mutta, ei tässä muuta. Jos saan oikeasti joskus luettua jotakin ja vielä kirjoitettua siitä, (se nähdään tässä seuraavien viikkojen aikana, jos seuraava blogikirjoitus on taas kahden vuoden kuluttua niin enpä ole onnistunut) niin ehkä alan vähän mainostelemaankin.

Hyvää kevättä!
- kelmi