Patrick Jr. Peoples on tuomittu oikeudessa mielisairaalaan, yksikään hänen vanhoista tutuistaan ei käy vierailemassa ja hänen vaimonsa on määrännyt pariskunnalle erillisajan, jonka aikana kumpikaan ei ota yhteyttä toiseen. Kaikesta huolimatta Pat uskoo hopeareunukseen tummissakin pilvissä, ja päättää parantaa itseään kaikin tavoin, saadakseen vaimonsa takaisin ja tullakseen hänen arvoisekseen. Kotiin päästessä käy kuitenkin ilmi, että tietyt asiat, jopa vuodet ovat kadonneet Patin muistista täysin, eikä sopeutuminen normaaliin elämään mielisairauspotilaana olekaan kovin helppoa. Onneksi Pat tutustuu Tiffanyyn, joka ei itsekään ole elänyt kovin helppoa elämää..
Pahoittelut esittelytekstistä, en jaksanut panostaa ihan sata. Mutta yksi kirja "omistan, mutta en ole lukenut"- listalta rästitty pois! *confetti* Tuli kamalan itseensä tyytyväinen olo kun sai jotain luettua, ja yllättävästi päädyin pitämään kirjasta paljon, jopa enemmän kuin elokuvasta, joka sekin oli minusta onnistunut. Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten ja aloin lukea, mutta jossakin vaiheessa innostus väljähti ja kirja jäi roikkumaan sinne 70 sivun paikkeille. Sen tähden aloitin uudestaan alusta, kun nyt aloin lukea, kun en varmaksi edes muistanut, mihin olin jäänyt.
Jos olet nähnyt samannimisen elokuvan, tiedät paljon juonen kulusta, mutta paljon oli myös erilaista kirjaan verrattuna. Suosittelen kääntymään nyt takaisin, jos et tahdo nähdä spoilereita. Henkilöhahmot olivat melko lailla samat (paitsi kirjassa ei puhuttu suoraan Patin isän mielenterveyshäiriöistä, eikä pakko-oireita kuten kaukosäätimien järjestäminen ollut) ja juonikin suurin piirtein. Ainakin noin 50 sivua kirjasta oli kuitenkin jätetty pois, ja asioiden järjestys oli jossain paikoin erilainen, mikä teki kirjasta mielenkiintoista luettavaa elokuvan nähneellekin. Nyt kun sitä miettii, nämä kaksi teosta olivat juoneltaan hämmästyttävän erilaiset, vaikka perusidea säilyikin.
Mielenterveysasiat ovat aina olleet minulle läheisiä, sillä tiettyjä sairauksia esiintyy perheessäni, äitini on psykologi, ja tietenkin mielenterveysvaivat ovat tuntuneet yleistyvän koko ajan - niiltä ei voi välttyä, eikä niitä voi lakaista maton alle. Kirja onnistui mielestäni osuvasti kuvaamaan potilaan elämää ja toi esille joitakin hyvin tärkeitä pointteja, niin asian piiristä kuin maailmasta yleensäkin. Pat on henkilönä hitusen lapsekas, minkä tähden tämän älykkäät ajatukset tulevat lukijalle ei-agressiivisella tavalla - teksti ei tunge mielipiteitä lukijan kurkkuun, vaan pistää ajattelemaan. Hitusen samalla tavalla toimi Harper Leen To Kill a Mockingbird. Toisaalta lapsekkaampi kerronta myös korostaa, että Patin mielessä on jotakin erikoista, ja esimerkiksi pakkomielteinen vaimon, Nikkin, ihannointi ja luotto tämän paluuseen (suoran ein jälkeenkin) saavat tuntemaan sympaattisia tunteita. Mielisairautta kuvataan inhimillisesti - ei pelkästään epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön pelottavia piirteitä jonkun muun näkökulmasta - mitä tämä maailma tarvitsisi enemmän.
Elokuvassa oli muutamia rakentavan kritiikin paikkoja, toiset olivat kirjassa paremmin. Elokuvan lopussa jäi mieleen pieni epäily, tulisiko Patin ja Tiffanyn suhteesta yhtään mitään, sillä elokuvassa Tiffany oli persoonallisuushäiriöinen paljon selvemmin, kuin kirjassa. Kirjassa hänet esitettiin paljon maltillisempana, ja annettiin ilmi, että hän oli toipumassa takaisin normaalin elämän piiriin niin hyvin kuin kyseisten rajojen sisällä pystyy. Myös Pat sai tarvitsemansa ympyrän sulkeutumisen kirjassa paremmin, minkä tähden suhde tuntui jäävän paremmalle pohjalle, kuin elokuvan "rakkaus korjaa kaiken". Kirjassa oli kuitenkin elokuvan tavoin Patin ja tämän terapeutin välillä vahva ystävyyssuhde istuntojen ulkopuolella. Yleiskuva kirjasta jäi kuitenkin erinomaiseksi.
Siinä lyhyt kommentti lukukokemuksesta, suorittelen ehdottomasti kaikille luettavaksi, vaikkapa toiveeksi joululahjalistalle! Seuraavaksi on luvassa luultavasti Huckleberry Finn tai the Great Gatsby.
- kelmi
