Tällä viikolla luin Sylvia Plathin the Bell Jar kirjan, suomeksi Lasikellon alla, harjoittaen jälleen taktiikkaani tutustua ensin ilmaiseen näytteeseen ja vasta sen jälkeen ostaa kirja. Sain käsiini 50-vuotisedition - oikealla - jonka kantta on syystä kritisoitu. Kirjan proosa vetosi ja osa tarinastakin, mutta kutsuisin tätäkin hienoiseksi pettymykseksi.
Eilen lukiessani kirjaa laskeuduin itsekin hyvin synkkiin tunnelmiin. Oli totta, että päähenkilön masennukseen pystyi samastumaan, vaikka itse en määrittelisi itseäni masentuneeksi kuin tiettyinä päivinä tai ajanjaksoina. Olin pisteessä, jossa kyyneleet kerääntyivät silmäkulmiin ilman että sille itse saattoi mitään, elämä näytti oravanpyörältä ja tulevaisuus mustalta. Sitten puhelin soi. Kello oli jo paljon, joten päätin jättää kirjan loppuun lukemisen myöhempään. Harmi juttu, koska jos en olisi, olisin luultavasti pystynyt ottamaan etäisyyttä kirjan henkilöön ja nukkumaan yöni paremmin.
Pysähtymiskohdasta seuraava kohtaus oli nimittäin kirjan rasistisin. On totta, että pitää aina ottaa huomioon kirjan kirjoittamisajankohta, ja tässä tapauksessa myös se, että kirja pohjautuu laajalti Plathin omille kokemuksille masennuksesta ja mielisairaalasta. Se ei silti saisi antaa tekosyytä jättää kirjan rasismi huomiotta, koska se on yksi tekstin selvästi erottuvista teemoista. Hahmo Esther Greenwood potkaisee, siis rankaisee sairaalan tummaihoista ruokatarjoilijaa, koska tämä tarjoili sekaisin kahta eri papulaatua. En välttämättä ymmärrä kaikkea tapahtumasta, koska englanti ei kuitenkaan ole ensimmäinen kieli, mutta perusidea on selkeä. Ehkä kahden eri papulaadun tapaus on yhtä mystinen kaikille muillekin lukijoille.
Tapaus ei tietenkään ole ainoa kirjassa, mukana on myös naisia vihaava, seksuaalisesti ahdisteleva latinomies ja kiinalaisiin kohdistuvat ikävät maininnat. Sen lisäksi olin jo alun perin varautunut myös mielisairauden kuvauksesta kirjassa. Äitini on psykologi, joten aihe on aina ollut sillä tavalla lähellä, että olen saanut perspektiiviä. Estherin mielentilan kuvaus on vetoava, mutta muita todella huonossa kunnossa olevia mielisairaita kuvataan jälleen jotensakin koomisiksi. He pitävät ällöttäviä, toistuvia äännähdyksiä tai muita kummallisia asioita, ja ovat aina todella vihamielisiä muita potilaita kohtaan. Ehkä kirja oli uranuurtaja tuodessaan huomiota masennukseen ja sen hoitoon, ja paremmassa paikassa hoitava ”tohtori” Nolan on lohdullinen hahmo, joten kuvaus ei sinänsä anna hoidoista kokonaisvaltaisesti huonoa kuvaa, mutta kirja ehdottomasti vahvistaa muihin sairauksiin liittyviä stereotypioita.
En pidä Estheriä hyvänä esikuvana edes niille, jotka eivät välitä rasismista. Esther vaikuttaa vihaavan lähes kaikkia ympärillään, tai esittävän heidät väheksyvässä valossa, pitäen joistakin henkilöistä lähinnä hetkittäin. Pystyn samastumaan tunteeseen - on aikoja, jolloin itsekään en oikeastaan arvosta ketään, mutta pidän niitä ehdottomasti pahimpina hetkinäni. Muiden väheksymisessä ei ole mitään ihailtavaa. Nämä hetket syntyvät omasta tyytymättömyydestä, tunteesta, ettei kukaan muu voi ymmärtää itseä, vaikka todellisuudessa itsessä ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin muissakaan. Muutenkin ”normaali” on liian usein halveksittu asia. Se juontaa juurensa sekä kateellisuudesta että kaltoinkohtelusta, mutta on suuri vaara, että ajattelun mukaan oma yksinäinen, ahdistava olo on spesiaalia ja kaikki ”normaalit” typeriä - mikä on itsekeskeistä ja ainoastaan omaa pahaa oloa lietsovaa.
Harmittavinta on, että Plathissa on roolimalliainesta: hänen runoilutaitonsa nuoresta iästä lähtien, koulumenestys, niin sanottu huima älykkyys, jota ylistetään, kaikki herättävät ihailua. Silti tämä älykkyys ei estänyt häntä putoamasta kirjoittamaan lähes kaikista muista ihmisistä inhottavasti, vahvimmin mainituista vähemmistöistä. Hänen elämänsä loppu, itsemurha ja kahden lapsen äidittömäksi jättäminen ei sekään herätä sympatiaa, vaikka kirja avaakin masennuksen vakavaa tilaa.
Lasikellon alla-kirjaa pidetään yhä arvossa feministisenä teoksena, mutta se kuuluu ylistettyjen kirjojen kastiin, jotka ovat vanhentuneet. Kirja tarjoaa niukasti mitään uutta nykyiseen maailmantilanteeseen - korkeintaan sitä voi suositella jollekin, joka ei yksinkertaisesti ymmärrä masentuneen ihmisen tilaa. Kirjan valkolaisfeministiset ja mielisairaita karikatyrisoivat teemat eivät kuitenkaan istu nykyiseen keskusteluun, joka yrittää jättää nämä asiat taakseen. Kirjojen kaanonia olisi hyvä päivittää, ja jättää ne kirjat, jotka ovat saaneet paikkansa aikakaudelle otollisten mielipiteiden ilmapiirissä, tai tapahtumien seurauksena - tässä tapauksessa Plathin itsemurhan seurauksena, joka toi kummallekin, kirjalle ja tekijälleen, marttyyrillistä lisäarvoa.
Tällä kertaa luin Curtis Sittenfeldin kirjan Eligible, joka on lyhyesti sanottuna Ylpeys ja ennakkoluulo nykyaikaan siirrettynä. Koukutuin nopeasti ja olin onnellinen, kun löysin niin nautittavan ja kivannäköisen kirjan. Pinnan alla kuitenkin kasvoi tunne siitä, että joku vaivasi, ja lopulta pettymys voitti, kun kirja paljastui mätämunaksi. Äiti sanoi, että voit tykätä siitä edelleen, huolimatta ongelmallisista kohdista, ja vastasin, että en oikein voi. ”Nuoruuden ehdottomuutta.”
En olisi samaa mieltä vaikka kyseessä ei olisikaan uudelleenkerronta rakastamastani telkkarisarjasta (ja oikeastaan vasta sitä kautta romaanista), mutta tällä hetkellä olo on kuin joku olisi tunkeutunut kotiini. Tiesin, että olisi riski tarttua uudelleenkerrontaan, koska ne ovat niin usein vain räikeitä fanfictioneita, mutta ehdin koukuttua, ja tuudittauduin sokeasti kirjan ”Lizin” paikkaileviin monologeihin ja nykyaikaistettuun nokkeluuteen. Mutta epämukavaa tunnetta, pettymystä ja inhoa ei voi estää, kun rakastetut kohtaukset väännetään niin että ne välittävät tarkoituksetonta mutta läpinäkyvää rasismia, trans- ja homofobiaa. Siinä sivussa tarina ja henkilöt muuttuvat tietenkin siksi pelästyksi fanfictioniksi, joka vääntää hahmot edustamaan ja tulkitsemaan kirjoittajan omia ajatuksia sen sijaan, että hahmot eläisivät itsenään.
Tämä kirja on hyvä esimerkki siitä, miksi valkoihoisten kirjoittajien kuuluisi luetuttaa tekstinsä muillakin kuin valkoihoisilla, etenkin siinä tapauksessa, että teksti olennaisesti käsittelee tai liittyy toiseen ihmisryhmään. (Looking at you, J. K. Rowling.) Jonkin aikaa lukiessa ajattelin, että Sittenfeld on yrittänyt tehdä tekstinsä monimuotoisemmaksi, onnistumatta siinä aivan täysin, mutta päästessäni Wickhamin jaetun henkilön toisen osapuolen paljastumiseen transmieheksi, oli jo aika selvästi pääteltävissä, että Sittenfeld tahtoi vain ratsastaa aallonharjalla ja kirjoittaa nykyvirtausten mukaan.
Jo kirjan alkupuolella tummaihoisia ripotellaan lähes merkityksettömien sivuhenkilöiden sekaan, samoin kuin homohahmoja. Heidän määrittävä piirteensä on juuri tummaihoisuus tai homous. Henkilöhahmojen suusta, etenkin Mrs Bennettin, kuulee joitakin inhottavia lausahduksia - jotka istuvat myös oikeiden ihmisten suuhun aivan liian hyvin, ja kuvaavat siis kyllä elämäämme maailmaa. Niiden vain odottaisi kirjan lopussa todistautuvan vääriksi mielipiteiksi ja hahmojen odottaisi kasvavan, jotta kirja onnistuisi liberaalina teoksena ja kannanottona. (Spoileri: se ei onnistu.) Kirjan ajan siis kurtistelen kulmiani ja mietin, että Eligible tanssii hyvän maun ja päinvastaisen välillä. Haluan kovasti pitää kirjasta, joten en vielä näe, miten naiivisti ”liberaali” Lizzy käy näitä lausahduksia vastaan: inttämällä, saarnaamalla lukijalle, osoittamatta minkäänlaista syvempää ymmärrystä asiaan. Syntyy kuva parodian yrityksestä, mutta se epäonnistuu lähes säälittävästi: onhan parodia herkistä asioista vaikeaa, jos ei tiedä mitä tekee.
Transsukupuolisuus on juonessa silkka shokkilisä ja harvinaisen huonosti toimitettu sellainen - odotin jännityksellä, josko alkuperäisen Wickhamin petos vastaisi nykymaailmassa jotakin karmeaa, kuten murhayritystä tai siihen suuntaan, mutta sain pettyä karvaasti. Mutta ilmeisesti selvästi republikaanisesta perheestä tulevalle Sittenfeldille se oli vuosisadan järkytys.
Transasian käsittelemiseen liittyy paljon irvistyksenaiheita yleensäkin. Jotta tässä nyt tulisi hiukan tarkemman yksityiskohdan avulla kuva kirjan vastenmielisistä puolista, ilman että tarvitsee ylimalkaista arvostelua uskoa, tuntui kummalta, että perheestä juuri Lydia olisi poikaystävänsä transsukupuolisuuden kanssa sinut, vaikka Lydia siihen asti oli tehnyt selvästi loukkaavaksi tarkoitettuja kommentteja Marysta mahdollisesti lesbona. Tämä ohitettiin sillä, että Maryn mukaan Lydia olisi peilannut omia homoseksuaalisia ajatuksiaan Maryyn, mikä, hyh, kertoo paljon siitä, mitä kirjassa (ja (vaikkei kirjassa esitettyjen mielipiteiden pidä rinnastaa tulevan automaattisesti kirjailijan suusta, väitän häpeämättä, että joskus niiden vain tietää olevan - kannattaisi varmaan kirjoittaa asiasta gradu, niin voisi perustella vakuuttavammin) kirjailijan mielessä) transsukupuolisten ajatellaan olevan.
Kaikkea tätä pehmittää Elisabethiä seuraava kerronta: Liz on Mascaran toimittaja ja feministi, vaikkei jollain lailla kovin johdonmukaisesti. Kuten sanottu, Lizzy pehmittää monilogeillaan muiden perheenjäsenten tökeröjä puheita, joskus saarnaa, katsoo Googlesta ja ymmärtää. Paitsi ettei ymmärrä, koska kaikki tieto tällaisia asioita koskien näyttää kirjailijalle tulleen juuri tätä kautta, nopeasti Googlaamalla.
Kaiken tämän lisäksi kirjan elementit eivät loppujen lopuksi muodosta kovin yhtenäistä kokonaisuutta. Kirjassa oli tosiaan mielenkiintoista miettiä, miten 1800-luvun draamat muuntautuisivat nykymaailmaan, mutta nykymaailman spektaakkelit jättivät todellisen juonen alleen. Katherine de Bourgh on kuuluisa feministi ja sinänsä hyvä tyyppi, mutta täydellisen erillinen juonen johdonmukaisuudesta. Darcy ja Lizzy harrastavat ”vihaseksiä” paljon ennen alkuperäisiä käänteentekeviä kohtia, ja alkuperäisteoksen biljardipelin tapaan kiehtova vuorottainen henkilöiden mukautuminen katoaa. Kaikkien henkilöiden viehätys katoaa joka suuntaan ränsyilevässä tulkinnassa.
Pidin alkuasetelmasta kovasti, ja siksi olenkin harmistunut, että erittäin kekseliäs taktiikkani selata ennen kirjan ostamista ilmainen näyte Google Booksista petti minut tällä kertaa. Perheen siirtymä nykyaikaan oli onnistunut, ja esimerkiksi Mrs Bennettin lähes tiedostamaton, arkipäiväinen rasismi ei olisi vielä tuntunut epäuskottavalta. Maku meni, kun tarina alkoi pyöriä enemmän rasismin, homouden ja transseksuaalisuuden sekä niiden halvan, show’maisen käytön ympärillä kuin itse ihmissuhteiden sinänsä.
Palatakseni alkukappaleeseen: kirjassa ei ollut ongelmallisia kohtia, vaan ongelmat oli punottu juonelle kaikkein olennaisimpiin kohtiin. Eikä tällaisten asioiden suhteen ole olemassa kuin ehdottomuutta. Jos rakastettu julkkis sanoo jotain loukkaavaa, sen voi ohittaa ja nauttia silti rauhassa idolistaan, koska ihmiset tekevät virheitä, eikä ole mahdollista huolehtia joka ikisestä asiasta. On eri asia, kun tuo virhe on painettuna kirjassa, jolla on valtaa vaikuttaa lukemattomien sitä lukevien ihmisten ajatusmaailmaan. Ihmisoikeuskysymyksissä ei ole kuin ehdottomuutta: olet joko ongelmaa vastaan, tai aktiivinen osa sen leviämistä, ja tässä tapauksessa kirja nostatti ehdottomasti kieltoreaktion.
Tämä teksti on kirjoitettu, kun kirjaa on noin 150 sivua jäljellä. Tuskinpa niitä enää tulee luettua.
