Tällä kertaa luin Curtis Sittenfeldin kirjan Eligible, joka on lyhyesti sanottuna Ylpeys ja ennakkoluulo nykyaikaan siirrettynä. Koukutuin nopeasti ja olin onnellinen, kun löysin niin nautittavan ja kivannäköisen kirjan. Pinnan alla kuitenkin kasvoi tunne siitä, että joku vaivasi, ja lopulta pettymys voitti, kun kirja paljastui mätämunaksi. Äiti sanoi, että voit tykätä siitä edelleen, huolimatta ongelmallisista kohdista, ja vastasin, että en oikein voi. ”Nuoruuden ehdottomuutta.”
En olisi samaa mieltä vaikka kyseessä ei olisikaan uudelleenkerronta rakastamastani telkkarisarjasta (ja oikeastaan vasta sitä kautta romaanista), mutta tällä hetkellä olo on kuin joku olisi tunkeutunut kotiini. Tiesin, että olisi riski tarttua uudelleenkerrontaan, koska ne ovat niin usein vain räikeitä fanfictioneita, mutta ehdin koukuttua, ja tuudittauduin sokeasti kirjan ”Lizin” paikkaileviin monologeihin ja nykyaikaistettuun nokkeluuteen. Mutta epämukavaa tunnetta, pettymystä ja inhoa ei voi estää, kun rakastetut kohtaukset väännetään niin että ne välittävät tarkoituksetonta mutta läpinäkyvää rasismia, trans- ja homofobiaa. Siinä sivussa tarina ja henkilöt muuttuvat tietenkin siksi pelästyksi fanfictioniksi, joka vääntää hahmot edustamaan ja tulkitsemaan kirjoittajan omia ajatuksia sen sijaan, että hahmot eläisivät itsenään.
Tämä kirja on hyvä esimerkki siitä, miksi valkoihoisten kirjoittajien kuuluisi luetuttaa tekstinsä muillakin kuin valkoihoisilla, etenkin siinä tapauksessa, että teksti olennaisesti käsittelee tai liittyy toiseen ihmisryhmään. (Looking at you, J. K. Rowling.) Jonkin aikaa lukiessa ajattelin, että Sittenfeld on yrittänyt tehdä tekstinsä monimuotoisemmaksi, onnistumatta siinä aivan täysin, mutta päästessäni Wickhamin jaetun henkilön toisen osapuolen paljastumiseen transmieheksi, oli jo aika selvästi pääteltävissä, että Sittenfeld tahtoi vain ratsastaa aallonharjalla ja kirjoittaa nykyvirtausten mukaan.
Jo kirjan alkupuolella tummaihoisia ripotellaan lähes merkityksettömien sivuhenkilöiden sekaan, samoin kuin homohahmoja. Heidän määrittävä piirteensä on juuri tummaihoisuus tai homous. Henkilöhahmojen suusta, etenkin Mrs Bennettin, kuulee joitakin inhottavia lausahduksia - jotka istuvat myös oikeiden ihmisten suuhun aivan liian hyvin, ja kuvaavat siis kyllä elämäämme maailmaa. Niiden vain odottaisi kirjan lopussa todistautuvan vääriksi mielipiteiksi ja hahmojen odottaisi kasvavan, jotta kirja onnistuisi liberaalina teoksena ja kannanottona. (Spoileri: se ei onnistu.) Kirjan ajan siis kurtistelen kulmiani ja mietin, että Eligible tanssii hyvän maun ja päinvastaisen välillä. Haluan kovasti pitää kirjasta, joten en vielä näe, miten naiivisti ”liberaali” Lizzy käy näitä lausahduksia vastaan: inttämällä, saarnaamalla lukijalle, osoittamatta minkäänlaista syvempää ymmärrystä asiaan. Syntyy kuva parodian yrityksestä, mutta se epäonnistuu lähes säälittävästi: onhan parodia herkistä asioista vaikeaa, jos ei tiedä mitä tekee.
Transsukupuolisuus on juonessa silkka shokkilisä ja harvinaisen huonosti toimitettu sellainen - odotin jännityksellä, josko alkuperäisen Wickhamin petos vastaisi nykymaailmassa jotakin karmeaa, kuten murhayritystä tai siihen suuntaan, mutta sain pettyä karvaasti. Mutta ilmeisesti selvästi republikaanisesta perheestä tulevalle Sittenfeldille se oli vuosisadan järkytys.
Transasian käsittelemiseen liittyy paljon irvistyksenaiheita yleensäkin. Jotta tässä nyt tulisi hiukan tarkemman yksityiskohdan avulla kuva kirjan vastenmielisistä puolista, ilman että tarvitsee ylimalkaista arvostelua uskoa, tuntui kummalta, että perheestä juuri Lydia olisi poikaystävänsä transsukupuolisuuden kanssa sinut, vaikka Lydia siihen asti oli tehnyt selvästi loukkaavaksi tarkoitettuja kommentteja Marysta mahdollisesti lesbona. Tämä ohitettiin sillä, että Maryn mukaan Lydia olisi peilannut omia homoseksuaalisia ajatuksiaan Maryyn, mikä, hyh, kertoo paljon siitä, mitä kirjassa (ja (vaikkei kirjassa esitettyjen mielipiteiden pidä rinnastaa tulevan automaattisesti kirjailijan suusta, väitän häpeämättä, että joskus niiden vain tietää olevan - kannattaisi varmaan kirjoittaa asiasta gradu, niin voisi perustella vakuuttavammin) kirjailijan mielessä) transsukupuolisten ajatellaan olevan.
Kaikkea tätä pehmittää Elisabethiä seuraava kerronta: Liz on Mascaran toimittaja ja feministi, vaikkei jollain lailla kovin johdonmukaisesti. Kuten sanottu, Lizzy pehmittää monilogeillaan muiden perheenjäsenten tökeröjä puheita, joskus saarnaa, katsoo Googlesta ja ymmärtää. Paitsi ettei ymmärrä, koska kaikki tieto tällaisia asioita koskien näyttää kirjailijalle tulleen juuri tätä kautta, nopeasti Googlaamalla.
Kaiken tämän lisäksi kirjan elementit eivät loppujen lopuksi muodosta kovin yhtenäistä kokonaisuutta. Kirjassa oli tosiaan mielenkiintoista miettiä, miten 1800-luvun draamat muuntautuisivat nykymaailmaan, mutta nykymaailman spektaakkelit jättivät todellisen juonen alleen. Katherine de Bourgh on kuuluisa feministi ja sinänsä hyvä tyyppi, mutta täydellisen erillinen juonen johdonmukaisuudesta. Darcy ja Lizzy harrastavat ”vihaseksiä” paljon ennen alkuperäisiä käänteentekeviä kohtia, ja alkuperäisteoksen biljardipelin tapaan kiehtova vuorottainen henkilöiden mukautuminen katoaa. Kaikkien henkilöiden viehätys katoaa joka suuntaan ränsyilevässä tulkinnassa.
Pidin alkuasetelmasta kovasti, ja siksi olenkin harmistunut, että erittäin kekseliäs taktiikkani selata ennen kirjan ostamista ilmainen näyte Google Booksista petti minut tällä kertaa. Perheen siirtymä nykyaikaan oli onnistunut, ja esimerkiksi Mrs Bennettin lähes tiedostamaton, arkipäiväinen rasismi ei olisi vielä tuntunut epäuskottavalta. Maku meni, kun tarina alkoi pyöriä enemmän rasismin, homouden ja transseksuaalisuuden sekä niiden halvan, show’maisen käytön ympärillä kuin itse ihmissuhteiden sinänsä.
Palatakseni alkukappaleeseen: kirjassa ei ollut ongelmallisia kohtia, vaan ongelmat oli punottu juonelle kaikkein olennaisimpiin kohtiin. Eikä tällaisten asioiden suhteen ole olemassa kuin ehdottomuutta. Jos rakastettu julkkis sanoo jotain loukkaavaa, sen voi ohittaa ja nauttia silti rauhassa idolistaan, koska ihmiset tekevät virheitä, eikä ole mahdollista huolehtia joka ikisestä asiasta. On eri asia, kun tuo virhe on painettuna kirjassa, jolla on valtaa vaikuttaa lukemattomien sitä lukevien ihmisten ajatusmaailmaan. Ihmisoikeuskysymyksissä ei ole kuin ehdottomuutta: olet joko ongelmaa vastaan, tai aktiivinen osa sen leviämistä, ja tässä tapauksessa kirja nostatti ehdottomasti kieltoreaktion.
Tämä teksti on kirjoitettu, kun kirjaa on noin 150 sivua jäljellä. Tuskinpa niitä enää tulee luettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti