Kirja haul

En voi aloittaa joka kerta "pitkästä aikaa", joten sen sijaan: ... long time, no see? No joka tapauksessa, eipä tullut välivuoden aikana ihan hirvittävän säännöllisesti bloggailtua, lol. Sain tossa toissapäivänä tietää, että oon päässyt opiskelemaan, vaikka ei kyllä yhtään huvittaisi ja kriisiä jos toista on sekä meneillään että edessä. Välivuosi kuitenkin meni ihan hyvin, ja sain itseni mielestä ihan tarpeeksi kirjoja luettua!

Voisin tässä kertailla muutamaa niistä, kun kerran kävin tänään kirjakaupassakin ja "osta neljä pokkaria 20€, saat viidennen kaupan päälle" -alesta tarttui tosiaan se viisi pokkaria mukaan. Olen nykyään siirtynyt ihan kokonaan pokkareihin, kovakantiset maksavat aivan älyttömästi (who got money for that?) ja pokkariläpysköjä on muutenkin paljon helpompi lukea.

Pahoittelut epäselvästä kuvasta, joka on huonoon ajankohtaan otettu vastavalossa ja kännykän kameralla. Tällaiset kuitenkin tarttuivat mukaan; Alkemistin, Kerro minulle jotain hyvää ja Tiklin olen lukenut, Philippa Gregorylta toisen kirjan ja Chimamanda Ngozi Adichien kirjojen muistelen jälleen nähneeni joillain lukusuosituslistoilla. Viimeisimmät lueskelen rauhassa kun löytyy aikaa, ja oikeastaan etsin myös näiden avulla täytettä tulevaan kirjahyllyyni, johon ei ihan vielä riitä tarpeeksi kirjoja, jotta se olisi täynnä.

Alkamistin muistelen olleen todella hyvä lukukokemus, ei ihmekään, että siitä on muodostunut palvottu klassikko; en löytänyt siitä mitään hirvittävän yllättävää, eikä se herättänyt myrskyisiä tunne-elämyksiä, mutta sen sijaan mieleen hiipi melkein salaa ajatuksia elämän totuuksista ja mietteitä oman polun löytämisestä. En ole uskonnollinen ihminen, enkä useinkaan usko myöskään kohtaloon, mutta tykkäsin kovasti ajatuksesta, että mitä elämässä tapahtuukaan, kaikki kokemukset johdattavat johonkin, jollain lailla kohti parempaa ja sitä itselle oikeaa elämäntietä. Luin kirjan juuri sopivaan aikaan, koska olin juuri palannut kesätyöstä, joka teki lähes koko kesästä synkän kärsimyksen, mutta toisaalta olin osaksi sen avulla löytämässä uutta työtä välivuoden ajaksi. Kirjasta tuli hyvä, itsevarma tunne: mitä tapahtuukaan, kaikesta pystyy ottamaan mukaansa jotain hyvää!

Siitä päästäänkin seuraavaan kirjaan; Kerro minulle jotain hyvää. Kirja (ja elokuva) ovat herättäneet hyvin ristiriitaisia reaktioita, ja syystäkin. Sinänsä itse lukukokemus oli ihan ok: lukaisin sen hyvin nopeasti ja pitkästä aikaa oikein luin sängyssä, joka aina ennen tarkoitti kirjaan liimautumista ja suuria tunteita - sellaista olen viime vuosien aikana kirjoista hakenut, enkä kuitenkaan löytänyt. Itse teksti ja päähenkilö eivät tuntuneet kovin ihmeellisiltä, mutta kyllä henkilöihin kiintyi, ja loppupuoli tuotti kyyneltä toisensa perään. (Spoilereita) Kirjassa on teemoja vammaisuudesta ja eutanasiasta, ja pidin siitä, miten eutanasiaa käsiteltiin. Sitä ei kuitenkaan kirjassa voi erottaa liikuntarajoitteisuudesta, ja mikäli jokin kirja aiheuttaa vahvoja huonoja tunteita, etenkin ryhmälle, jota siinä on kuvattu, siinä on oltava jotain pielessä. Kyse oli "rakkaustarinasta", joka kyllä vetosi näin ulkopuolisen silmin, mutta käytti hyväkseen kuvatun ryhmän tunteita. Noin halvalla siedin kuitenkin ostaa sen omaan kirjahyllyyni. 

Donna Tartt on ehdottomasti lempikirjailijani ja pieni idolini: kiitos serkulleni, joka suositteli Jumalat juhlivat öisin (the Secret History) kirjaa, ja löysinkin sen englanninkielisenä pokkarina kirpparilta - 50 sentillä! Ehkä elämäni paras ostos. Siinäkin oli toki masentavia teemoja ja koko kirja on suositun, esittävän tumblr/weheartit estetiikan äiti ja perikuva, mutta kirjan proosa upposi minuun täysin, ja pidin sitä muutenkin loistavana kokonaisuutena. Hupsista, Tiklistähän tässä piti puhua - noniin, se nyt tuotti pienen pettymyksen lähes merkityksettömän tuntuisella ja välillä hukkuvalla juonellaan, mutta täytyihän sekin nyt kuitenkin ostaa hyllyyn, edes sitten sitä varten, että tekstistä voi tarvittaessa imeä omaan kirjoittamiseensa inspiraatiota. Siihen se kelpaa oikein hyvin. 

Lopuksi voisin tähän listata muita kirjoja, joita luin välivuoden aikana, tai oikeastaan syksyn aikana, koska keväällä ei koelukemiselta riittänyt jaksamista kaunokirjallisuuteen. Lista saattaa olla lyhyempi kuin toivoisin, mutta eipä tuo mitään, elämää on tässä vielä jäljellä. Ja mitä jos kesälläkin saisi vielä pari luettua?

Where'd You Go, Bernadette? - Maria Semple
Cinder - Marissa Meyer
Kaikki se valo jota emme näe - Anthony Doerr
The Girl on the Train / Nainen junassa - Paula Hawkins
Magnus Chase - Rick Riordan
Metamorphosis / Muodonmuutos - Franz Kafka
Tuulen varjo - Carlos Ruiz Zafon
Enkelipeli - Carlos Ruiz Zafon
Taivasten vanki - Carlos Ruiz Zafon
Animal Farm - George Orwell
1989 - George Orwell
Leijapoika - Khaled Hosseini
The Constant Princess - Philippa Gregory
Dorian Grayn muotokuva - Oscar Wilde
Good Omens - Terry Pratchett & Neil Gaiman
Ihmisen osa - Kari Hotakainen

Siinäpä kaikki mitä muistelen, tekisi melkein mieli kirjoittaa näistäkin tiivistelmät, mutta jossei nyt kuitenkaan. Jos tänne joku sattuu eksymään, ootteko lukeneet joitakin tässä mainituista & ajatuksia?
Joka tapauksessa hyvää kesää kaikille!

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

Pitkästä aikaa, voin vihdoin ilmoittaa lukeneeni yhden kirjan lisää, tosin tällä kertaa kiristelen yhä hampaitani. Kyseessä oli englanniksi luettu The Handmaid's Tale, suomeksi ilmeisesti Orjattareni, ja kirjailijana yleisesti feministinä tunnettu Margaret Atwood.

Kirjan tarinaa kertoo 1980-luvun jälkeisen dystopisen Amerikan asukas, taloutensa isännän, komentajan, mukaan uudesti nimetty Offred (Frediläinen). Kirjassa suurin osa Amerikan asukkaista on viruksen, luultavasti AIDS:in, leviämisen jäljiltä steriilejä, ja väkiluku on hurjassa laskussa. Sen saamiseksi nousuun tekee kirjassa sinänsä nimeämätön osapuoli vallankaappauksen, joka alkaa naisten erottamisesta töistään ja heidän omaisuutensa siirtymisestä lähimmälle miessukulaiselle. Tämän jälkeen järjestelmällisesti koko yhteiskunta muuttuu: naiset luokitellaan täteihin, ekonovaimoihin, orjiin, marttoihin ja vaimoihin (en tarkistanut käännöksiä) tai lähetetään siirtokuntiin, sijoitetaan bordelleihin, hylkiöiksi. Miehistä tulee vartijoita, he voivat edetä urallaan komentajiksi, voivat sijoittua yhteiskunnan sisäisiksi vakoilijoiksi. Kaikki nautintoa tuottava on poistettu ja ihmisten välisiä kontakteja rajoitettu; miehet eivät saa koskea, tuskin edes katsoa naisiin, eivätkä naiset, ainakaan kävelevät kohdut, "orjat", saa muodostaa kontakteja keskenään. Tämä tehdään uskonnollisten periaatteiden varjolla. Yhteiskunnassa vallitsee teologinen totalitarismi ja naisten maailma, jota miehet hallitsevat.

Jatko voi sisältää juonipaljastuksia.

Sanotaanko, ettei minulla kirjaan tarttuessani ollut hölkäsen pöläystä siitä mitä kirja tulisi käsittelemään. Lähinnä yritin hyllystä poimia kirjoja, joita muistin joskus pinterestin "read this!" tapaisilla listoilla nähneeni, ja tuttu nimi tarttui mukaani. Muistelin kuitenkin jotain Atwoodista, ja koska olen itsekin feministi - siihenhän ei tarvita muuta kuin että uskoo sukupuolten väliseen poliittiseen, ekonomiseen ja sosiaaliseen tasa-arvoon, muut sanaan väärästi liitetyt asiat, esim. naisten miesten yläpuolelle kohottaminen ovat sitten radikalismia - olin valmis lukemaan.

Olen jo aiemmin tainnut tulla ilmaisseeksi, etten nauti ikävistä, ahdistavista kirjoista. Kirjan lukeminen oli jonkinlaista henkistä kidutusta. Näin sen luettuani pystyn arvostamaan osia siinä, pystyn ymmärtämään senkin, miksi se on kirjoitettu, miksi sen sanoma on ehkä pitänyt tuoda julki, etenkin julkaisun alkuperäisinä aikoin 80-luvun Amerikassa. Tuolloin presidenttinä hallinnut Ronald Reagan ja hänen valtakautensa varmasti herätti dystopisia ajatuksia itse kussakin. Silti mieleeni nousi monesti lukemisen aikana ajatus; miksi kukaan kirjoittaisi tämän tarinan? Itse kirjoittamisprosessi on varmasti ollut kymmenesti vahvempaa tuskaa kuin sen lukeminen.

Osaan arvostaa Atwoodin kirjoittajantaitoja. Tekstissä oli mielenkiintoinen tyyli, pitkiä lauseita, monisanaisia, kuvaavia listauksia, pilkulla erotettuna. Ehkä tavoitellen jotakin tajunnanvirran tapaista. Aika liikkui hyvin epäselvästi, aina välillä liikuttiin takaumissa, välillä yhdisteltiin paloja nykyajasta. Kaikki oli kuitenkin sijoitettu täydelleen oikein, siten, että tarina avautui lukijalle pikkuhiljaa juuri oikeassa määrin, olematta kuitenkaan liian irrallinen sekasotku. Tarinan kulku ja loppu olivat jokseenkin ennalta-arvattavia - koko kirjan vahvasti apaattinen yleisilme määritti jo alusta lähtien, ettei se voisi kovin radikaalisti poiketa yleisteemasta. Terävänä kirjailijana Atwood kuitenkin noudatti yhtä kirjoittamisen perussäännöistä; oli tarina kuinka ahdistava ja surkea vain, on lopussa oltava pilkahdus toivoa. Toivoa jäi hyvin heikosti päähenkilölle, enemmän Amerikan ihmiskunnalle, mutta olipahan kuitenkin. Se helpotti hiukan, joskaan ei hyvittänyt kaikkea - vain sen verran kuin kirjailija lukijalleen suo, ettei jättäisi tätä syvän ahdistuksen valtaan.

Itse asiassa valehtelin kun sanoin ettei minulla ollut ennakko-odotuksia. Jotenkin odotin, että tarina sijoittuisi keskiajalle, eikä nyt mitenkään kovin harhainen oletus, huomioon ottaen että yhteiskunnassa tapahtui ehkä siihen suuntaan kallistuva regressio. Koko kirjan ajan mielessäni säilyi mielikuva isosta, vanhanaikaisesta kartanosta, kun päähenkilö puhui asuintaloudestaan. Samaan aikaan kirja kuvasi esimerkiksi autoja myös tässä vääristyneessä nykyajassa. Loppua kohden ajatukseen tottui, mutta silti tämä sovituksen tasapaino oli mielenkiintoinen.

Aluksi mielessäni pyöri pitkään hämmentynyt, inhoava epäusko koko aiheesta; "ei näin voisi koskaan todellisuudessa tapahtua". Haluan uskoa, että se on totta, mutta valitettavasti tämänkaltainen fiktio voi hyvinkin osua lähelle todellisuutta. Atwood oli johtanut lähes kaikki teemat jostakin todellisuutemme osasesta, niin historiasta kuin nykypäivästä. Itse kirjan viimeisessä kappaleessa, niin sanotuissa historiallisissa muistiinpanoissa, Atwood kertoo pohjastaan Amerikan dystopialle, Gileadille; sen luomisprosessista, sen tavasta ottaa vaikutteita esimerkiksi niin toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista kuin raamatullisista kertomuksista.

Teemat olivat myös feministisiä, vaikkeivät ne iskeneet silmille kuin kirjan kurjassa kokonaisilmeessä, josta oli lukijan tehtävänä itse tulkita ne miten vaivautuikaan ne tulkitsemaan. Jotkin ykisttäiset kohdat tosin olivat erityisen kiperiä. Mieleeni jäi, kun päähenkilö on erotettu työstään ja kortti on mitätöity, kotona mies vain sanoo "Minä pidän sinusta huolta, aina". He's already starting to patronize me! päähenkilö ajattelee, joskin lisää perään, And you're already starting to be paranoid. Kohta osuu kipeään paikkaan: jopa kaikista läheisin, oma aviomies, aina ennen yhtäläinen, hetkessä luontuu jo kohtelemaan vaimoaan alentavasti, kun on oikeat aseet ja kohta lupakin käsissä.

Yhtä vahvasti kirjassa erottui kuitenkin voimapeli; voimasuhdanteiden asettelu ja totalitaristisen yhteiskunnan valvominen. Isoveli valvoo oli selvä tausta-ajatus; Atwood oli jopa asettanut yhteiskunnan eräänlaiseksi symboliksi siivekkään silmän.

Voidaanpa melkein sanoa, että vihasin kirjan lukemista. Olen melko hyvin sivistynyt feminismin - ja sovinismin muotojen - alalla, joten tuskinpa opin tästä mitään mullistavaa. Minulle riittää, että tiedostan ongelmat ja teen niille mitä voin, en mielelläni vapaa-ajallanikin huolehtisi niistä. Tämä kirja märehti rauhassa kaikilla kammottavilla yksityiskohdilla ja skenaarioilla, mitä kirjan kuvaama yhteiskunta voisi tuottaa, joten nautinto oli lukukokemuksesta kaukana. Mutta tiedonjano ylittää muun - ja mistä tietää, onko kirjalla jotakin uutta opetettavaa, ennen kuin sen on lukenut?

-kelmeckis

George R. R. Martin: Game of Thrones

Uskomatonta, vihdoin se on loppuun luettu! (Eikä mennyt edes kokonaista vuotta!)

Varoitus, teksti sisältää jonkinlaisia spoilereita sekä tv-sarjasta että kirjoista. 

Kuten tietenkin jo televisiosarjasta tietää, jota olen katsonut vitoskauden loppuun asti (no, jaksoa vaille loppuun asti), Game of Thrones on niin äärettömän kamala, kuin äärettömän nerokas. Kamaluus tulee tietenkin shokeeraavista hirmuteoista ja niiden normaaliudesta kirjan maailman miljöössä (hirmuteoista, jotka onneksi kirjassa keskittyvät muunkin kuin vain raskauksen ympärille). Nerokasta sen sijaan on kaikki muu; luotu kulttuuri ja uudenlaiset maailmat erilaisia uskontoja myöten, juonenkäänteet ja erityisesti henkilöhahmot. Vaikka tarina kerrotaan monien eri hahmojen näkökulmista vuorotellen, tarina ja juoni punoutuu hämmästyttävän vankasti ja helposti yhteen, eikä mukana ole vaikea pysyä.

Yhdessä pötkössä paljon eteenpäin lukeminen ilmeisesti auttoi, sillä vaikka kuinka taistelin lukemisen kanssa, tämän viimeisen lukukiintiön jälkeen tekee mieli tarttua seuraavaankin. Vaikka itse kerrontatyyli ei ole minun maulleni kaikista mukaansatempaavin, kirjan viehätys piilee henkilöhahmoissa; haluaa ehdottomasti tietää, mitä näille erilaisille ja moniulotteisille hahmoille tapahtuu jatkossa - niin "hyville kuin pahoille". (Kommatkaas, kuka on teidän lempparihahmonne? Itse olen tätä pohtinut enkä ole lainkaan varma, sillä jokaisessa henkilöhahmossa niin paljon eri puolia, toisiin vaikeampi samastua ja toisiin helpompi.)

Ikinä, ikinä en ikinä tule toipumaan Eddard Starkista, sen voin silti jo sanoa, vaikka sarjan kohdalla tapahtuneesta järkytyksestä on kuitenkin jo yli vuosi. Pelkkä tämän ajatteleminenkin saa tihrustamaan kyyneliä. Hän ansaitsi niin paljon parempaa, niin paljon parempaa! Vähän taustatietoa vahvoista tunteistani; Sean Bean näyttelee Nediä sarjassa, ja rakastan Sean Beaniä yli kaiken, sekä hänen itsensä takia, että siksi, että hän näyttää kohtalaisen paljon isältäni. Siteeni Sean Beaniin on syvä, ja katsoisin mieluusti kaikki hänen elokuvansa, ellei suurin osa olisi liian väkivaltaisia maulleni ja hänen henkilöhahmoilleen. 

Haluan myös nähdä, mitä kaikkea kirjoissa on tehty eri tavalla kuin sarjassa, varsinkin kun viimeinen petti odotukset rankasti. Tältä tuntumalta kirjasarja tuntuu jokseenkin paremmalta, vaikka mitä olen kuulostellut ja itselleni spoilannut, jotkin kirjojen henkilöiden juonista ovat hiukan kyseenalaistettavia... Olen silti tarpeeksi utelias tarttumaan seuraavaankin osaan, kun sen aika tulee. Ensimmäinen kausi ja kirja silti taitavat seurata toisiaan lähes täsmälleen.

Suosittelen kyllä kirjaa kaikille, joita yhtään kiinnostaa. Itse silti olen onnellinen, että tartuin sekä sarjaan että kirjaan vasta muutama vuosi myöhemmin kuin sarjaa minulle ensimmäisen kerran suositeltiin. Pystyin nyt sekä paremmin kestämään graafiset kohtaukset, että arvostelemaan kokonaisuutta kriittisemmästä ja kypsemmästä näkökulmasta. Aiempi argumenttini pitää: 100% kamalaa ja 100% nerokasta. (Yhyy... Ned Stark...)

Siinä lyhyt katsaus lukukokemukseeni, lyhyt, koska jos lähden tarkemmin ruotimaan, ei tekstistä (eikä illastani) tule koskaan loppua. Seuraavana kirjana aloitin hyllyssä noin 3 vuotta lojuneen Charles Dickensin Little Dorrit'in, saa nähdä miten sen lukeminen sujuu (hohhoijaa). 

Eipä muuta, hyvää viikkoa!

-kelmi

Stephenie Meyer: Så länge vi båda andas

Kappas, kaksi kuudesta blogikirjoituksestani koskevat Stephenie Meyerin teoksia! (Miten tässä näin kävi.) Kuten otsikosta ja kuvasta näkee, viimeisin luettu kirjani on Aamunkoi ruotsiksi. Päätin valmistautua ruotsin yo-kirjoituksiin lainaamalla muutaman kipaleen ruotsiksi kirjastosta - Divergenttiä aloitin mutta loppujen lopuksi päädyin lukemaan vain tämän kokonaan. Jokin Meyerin tunteikkaassa kirjoitustyylissä edelleen vetoaa, ja sanasto oli tarpeeksi helppoa että loppuun asti selvisi vain muutamalla sanakirjatarkastuksella.

Jätän kirjakuvauksen väliin, tuskin kukaan on välttynyt kuulemasta, mitä kirja käsittelee, ja jatkossa seuraa myös spoilereita. 

Kuten sanottu, pidän kyllä Meyerista ja sekä twilighteista että Vieraasta. Suurimpana osatekijänä tässä on kirjoitustyyli, joka kyllä on yksinkertaista ja kenties tylsää, mutta menee kuitenkin sille tunteiden tarkastelutasolle jollaista itsekin kirjoitan halutessani syventyä johonkin tosi hömppään. Toisin sanoen ei minulle mikään kovin vakavasti otettava kirja, ja toivon mukaan ei myöskään kenellekään muulle teinivuosiensa ylittäneelle. Vieraassa plussana on vielä mielenkiintoisemmat hahmot, juoni sekä etenemistahti. (Lisää rakkaushömppää halajavat, suosittelen.)  Etenkin nuorelle, vaikkapa yläasteikäiselle lukijalle twilight-saaga on mielestäni ihan hyvä vaihtoehto - ja Aamunkoihin pakotettu äitiysteema sekin vetoaa jos on jo pyörällä päästään edellisiin osiin. 

Muutaman kerran huomasi selvästi logiikan pettävyyden juonenkäännöksissä, ja jotkin keskustelut yrittivät selvästi vain pakolla tukkia aukkoja juonessa, joita kirjaa tehdessä oli tullut huomattua. Ainakin näin kriittiselle lukijalle kohdat pistivät typerästi silmään. Tietenkin ruotsiksi lukeminen toi erilaista perspektiiviä, kun kaikki tekstin vivahteet eivät vielä tulleet aloittelevalle lukijalle selviksi, mutta mitä nyt muistelen suomeksi lukemisesta, melko samoilla linjoilla olin tämänkin lukukerran jälkeen.

Sekä Bella että Edward henkilöhahmoina olivat erittäin tylsiä täydellisyydessään satunnaista draamaa lukuunottamatta, kuten monet muutkin hahmot. Toisaalta en pane liikaa vastaan, sillä en ole niiden tarinoiden suurin fani, joissa sankari/ttarella ei koskaan mene mikään hyvin, tai vihollinen on aina ylivertaisempi. (Olisiko tuosta Tuulen viemää-tekstistä jo tämän arvannut.) Jacob-osion kohdalla kyllä hämmästyin, kuinka paljon mielenkiintoisempaa tekstiä oli lukea ja - joskaan nyt en halua liioitella - epäilen, että Meyerilla löytyisi rahkeita parempaankin kirjallisuuteen. 

Toki koko kirjasarjaa täytyy muistaa katsoa sellaisena kuin se on: nuorille kirjoitettu Mary Sue tarina. Itse tuen Mary Sue-hahmojen kirjoittamista etenkin, jos kyseessä on nuori kirjoittaja, joka harjoittelee taitojaan, olenhan itsekin ala-asteella sellaisen tarinan parissa aloittanut. Liian täydellinen hahmo kuuluu prosessiin, päähenkilöstä tulee sellainen kuin itse haluaisi olla. Twilight toimii hiukan päinvastoin. Se antaa lukijalleen upean, vampyyrivoimia omaavan rikkaan poikaystävät plus kaikki mukavuudet, "samastuttavan" päähenkilön keskivertaisuudesta huolimatta. Bella on kaikkea, mitä Mary Suelta voidaan odottaa; älykäs, kaunis muiden silmissä itse sitä tietämättään ja loppujen lopuksi vielä täydellinen vampyyri. Jos ei jaksa itse kirjoittaa, mikäpä parempaa kuin syventyä lukemaan jonkun toisen kirjoittamaa Mary Sueta!

Liikaa nyt yksittäisiin vääryyksiin tai typeryyksiin paneutumatta, kokonaismielikuva jää keskivertaisen hyväksi. Monet juonen osat vetosivat minuun enkä näe loppuratkaisussa erityisemmin mitään väärää. Oli ihan virkistävää, ettei lopussa ollut mitään järkyttävää taistelua ja kaikki kävi täydellisen hyvin. Ei se realistista ole, mutta mikä nyt twilightissa sitä olisikaan. Avainasia samankaltaisessa kohtauksessa on jännityksen säilyttäminen, kun kuvataan taistelun reunalla keikkumista, ja sekin suhteellisen hyvin lopussa onnistui. 

Siinä jotain mielipiteellistä höpötystä ihan vain sen takia, että juhlin onnellisena yhden kirjan päättymistä. Kohta toivon mukaan saan sen Game of Thronesin loppuun ja voin siirtyä eteenpäin kirjalistalla. Lista on nimittäin pitkä - näin välivuotena aion panostaa erityisesti lukemiseen (toivottavasti työnteon ohella). Vaihdoin nimenkin sitä varten että pystyisin tekemään sivustosta edustavamman jos kerran täällä useammin hääräilen, mutta se tulee toivon mukaan vielä muuttumaan (ensimmäinen raakaluonnos oli kelmi ja viisasten kirjat, muttei sekään oikein toimi. Olen tosi huono sanaleikeissä).

-kelmi

Matthew Quick: Silver Linings Playbook

Patrick Jr. Peoples on tuomittu oikeudessa mielisairaalaan, yksikään hänen vanhoista tutuistaan ei käy vierailemassa ja hänen vaimonsa on määrännyt pariskunnalle erillisajan, jonka aikana kumpikaan ei ota yhteyttä toiseen. Kaikesta huolimatta Pat uskoo hopeareunukseen tummissakin pilvissä, ja päättää parantaa itseään kaikin tavoin, saadakseen vaimonsa takaisin ja tullakseen hänen arvoisekseen. Kotiin päästessä käy kuitenkin ilmi, että tietyt asiat, jopa vuodet ovat kadonneet Patin muistista täysin, eikä sopeutuminen normaaliin elämään mielisairauspotilaana olekaan kovin helppoa. Onneksi Pat tutustuu Tiffanyyn, joka ei itsekään ole elänyt kovin helppoa elämää..

Pahoittelut esittelytekstistä, en jaksanut panostaa ihan sata. Mutta yksi kirja "omistan, mutta en ole lukenut"- listalta rästitty pois! *confetti* Tuli kamalan itseensä tyytyväinen olo kun sai jotain luettua, ja yllättävästi päädyin pitämään kirjasta paljon, jopa enemmän kuin elokuvasta, joka sekin oli minusta onnistunut. Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten ja aloin lukea, mutta jossakin vaiheessa innostus väljähti ja kirja jäi roikkumaan sinne 70 sivun paikkeille. Sen tähden aloitin uudestaan alusta, kun nyt aloin lukea, kun en varmaksi edes muistanut, mihin olin jäänyt. 

Jos olet nähnyt samannimisen elokuvan, tiedät paljon juonen kulusta, mutta paljon oli myös erilaista kirjaan verrattuna. Suosittelen kääntymään nyt takaisin, jos et tahdo nähdä spoilereita. Henkilöhahmot olivat melko lailla samat (paitsi kirjassa ei puhuttu suoraan Patin isän mielenterveyshäiriöistä, eikä pakko-oireita kuten kaukosäätimien järjestäminen ollut) ja juonikin suurin piirtein. Ainakin noin 50 sivua kirjasta oli kuitenkin jätetty pois, ja asioiden järjestys oli jossain paikoin erilainen, mikä teki kirjasta mielenkiintoista luettavaa elokuvan nähneellekin. Nyt kun sitä miettii, nämä kaksi teosta olivat juoneltaan hämmästyttävän erilaiset, vaikka perusidea säilyikin. 

Mielenterveysasiat ovat aina olleet minulle läheisiä, sillä tiettyjä sairauksia esiintyy perheessäni, äitini on psykologi, ja tietenkin mielenterveysvaivat ovat tuntuneet yleistyvän koko ajan - niiltä ei voi välttyä, eikä niitä voi lakaista maton alle. Kirja onnistui mielestäni osuvasti kuvaamaan potilaan elämää ja toi esille joitakin hyvin tärkeitä pointteja, niin asian piiristä kuin maailmasta yleensäkin. Pat on henkilönä hitusen lapsekas, minkä tähden tämän älykkäät ajatukset tulevat lukijalle ei-agressiivisella tavalla - teksti ei tunge mielipiteitä lukijan kurkkuun, vaan pistää ajattelemaan. Hitusen samalla tavalla toimi Harper Leen To Kill a Mockingbird. Toisaalta lapsekkaampi kerronta myös korostaa, että Patin mielessä on jotakin erikoista, ja esimerkiksi pakkomielteinen vaimon, Nikkin, ihannointi ja luotto tämän paluuseen (suoran ein jälkeenkin) saavat tuntemaan sympaattisia tunteita. Mielisairautta kuvataan inhimillisesti - ei pelkästään epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön pelottavia piirteitä jonkun muun näkökulmasta - mitä tämä maailma tarvitsisi enemmän. 

Elokuvassa oli muutamia rakentavan kritiikin paikkoja, toiset olivat kirjassa paremmin. Elokuvan lopussa jäi mieleen pieni epäily, tulisiko Patin ja Tiffanyn suhteesta yhtään mitään, sillä elokuvassa Tiffany oli persoonallisuushäiriöinen paljon selvemmin, kuin kirjassa. Kirjassa hänet esitettiin paljon maltillisempana, ja annettiin ilmi, että hän oli toipumassa takaisin normaalin elämän piiriin niin hyvin kuin kyseisten rajojen sisällä pystyy. Myös Pat sai tarvitsemansa ympyrän sulkeutumisen kirjassa paremmin, minkä tähden suhde tuntui jäävän paremmalle pohjalle, kuin elokuvan "rakkaus korjaa kaiken". Kirjassa oli kuitenkin elokuvan tavoin Patin ja tämän terapeutin välillä vahva ystävyyssuhde istuntojen ulkopuolella. Yleiskuva kirjasta jäi kuitenkin erinomaiseksi. 

Siinä lyhyt kommentti lukukokemuksesta, suorittelen ehdottomasti kaikille luettavaksi, vaikkapa toiveeksi joululahjalistalle! Seuraavaksi on luvassa luultavasti Huckleberry Finn tai the Great Gatsby.

- kelmi

Stephenie Meyer: Midnight Sun

Surukseni ilmoitan, etten ole vieläkään saanut luettua Game of Thronesia tai yhtäkään niistä muistakaan 2400500 kirjasta, jotka lukulistallani ovat. Sen sijaan kuultuani Stephenie Meyerin julkaisemasta, omasta kirjastaan tekemästä fanfictionista, Life and Deathistä, päädyin vihdoin lukemaan tämän nettiin vuodetun raakaversion Twilightista Edwardin näkökulmasta.

Myönnetään, Stephenie Meyer on häpeällinen heikko kohtani. Ihastuin 13-vuotiaana Twilightiin yhtä lailla kuin muutkin samanikäiset nuoret, sitten kävin järjestelmällisesti läpi viha- ja halveksintavaiheen, kunnes päädyin pisteeseen, jossa saatoin olla neutraali sarjaa kohtaan. En tiedä paljonkaan Stephenie Meyerista, mutta yleensä hän on antanut ystävällisen ja keskivertaisen älykkään kuvan, joten suhtaudun myös kirjailijaa kohtaan neutraalisti. Hänen toinen kirjansa (kirjasarjansa? huhuja jatko-osasta on liikkunut) Vieras kuuluu yhä lempikirjalistalleni, ihan vaan sen takia, että rakastuin teokseen ensimmäisellä lukukerralla niin palavasti.

En siis viime aikoina ole ottanut osaa niin Twilightin kuin kirjailijankaan haukkumiseen, joskaan en myöskään ole puolustanut. Totuus on, että kyseessä on juuri siihen ikäluokkaan, johon minäkin kuuluin, iskevä nuorison hömppäromaani. Mikään siinä itsessään ei ole pahaa. Toiset haukkuvat Twilightia huonojen vaikutelmien antamisesta, mutta missään suhteessa ei kirjaa voi verrata toiseen julkaistuun fanfictioniinsa, Fifty Shades of Greyhyn. Yhteiskunnallista oikeutta vaativa puoleni ei nostanut päätään kuin muutaman kerran, Edwardin pöljän stalkkeriuden, ja toisen kerran Bellan "epäpukevaan, liian isoon neuleeseen" kohdistuva arvostelu. Muille mahdollisille vikapisteille löytyy syitä (tai tekosyitä).

No, joka tapauksessa menneitä aikoja fiilistelläkseni (koska Life and Deathiä ei vielä saa käsiinsä) päädyin lukemaan Midnight Sunin. Netistä lukiessa meni helposti, tuskin kolmea iltaa käytin tähän kesken loppuvaan demoon. Pitkään olen toivonut jotakin hömppää, romanttista luettavaa, sillä maailman asioista ja naisten oikeuksista huolissaan oleva puoli tarvitsee välillä lepoa, jonka höpsö rakkausjuoni voi tarjota. Ei kuitenkaan sanoa kuin että luojan kiitos, että tämä kirja kirjoitettiin Bellan näkökulmasta.

Yksi kirjasarjan eduista lieneekin ollut juuri hyvin mustavalkoinen ajattelu - (post)formaalin ajattelun tasolle päästään vasta murrosiän jälkeen, jos silloinkaan, mihin saakka tuntuu turvalliselta nähdä henkilöt joko hyvinä tai pahoina. Voidaan tietenkin kiistellä, onko tästä kyse Edwardin kohdalla (taistelu hyvän ja pahan, "hirviölle" periksi antamisen ja oikein toimimisen välillä tuli esiin vähintään 500 kertaa per sivu), mutta henkilöhahmona Edward on hyvin yksiulotteinen ja tylsä. En voi antaa pitävää lausuntoa, mutta entisten lukukokemusten perusteella muistelisin, että Bellasta jäi ainakin jonkin verran parempi ja inhimillisempi kuva. Edwardia ei kiinnosta muu kuin Bella, Bellasta huolehtiminen, Bellasta unelmoiminen, hänen ajatustensa selvittäminen, Bellan nukkuminen, Bellan tappaminen, Bellan pitäminen elossa jne. Konkreettisena kirjana kirja olisi ollut todella pitkästyttävää luettavaa. Tietenkin kyseessä on vasta raakaluonnos siitä kirjasta, joka mahdollisesti oltaisiin voitu julkaista, joten uskon ja toivon, että kustantaja olisi neuvonut editoimaan rajusti, ja lopputulos olisi ollut monipuolisempi. (Tosin ottaen huomioon, miten Life and Death menestyy heppoisin juoniperustein, pelkkä Twilightin leima olisi luultavasti riittänyt suosioon.)

Joka tapauksessa, luettava oli tavallaan valaisevaa, toisaalta ennalta-arvattavaa ja välillä erittäinkin äklömakeaa. Edwardista maalattiin todellinen gentlemanni ja unelmien prinssi. Loppuun asti kuitenkin pääsin, eli en voi väittää etten olisi ehkä jopa nauttinut lukukokemuksesta. Pakkohan sitä on välillä relata ja päästää irti normaaleista vaatimuksista. 

Lisäksi, tämäkin pätkä sai minut uudestaan innostumaan vampyyreistä henkilöhahmoina. Toinen heikko kohtani. Lähdenpä tästä suunnittelemaan laajempaa tarinaa vanhalle OC'lleni... See ya, toivotaan että kerään voimani ja saan kohta ekan GoTin luettua. 

-kemli

D. H. Lawrence: Lady Chatterley's Lover

Jälleen ilmoitan kirjan nimen sen alkuperäiskielellä, koska satuin sen englanniksi lukemaan - suomeksi se olisi tietenkin Leidi Chatterleyn Rakastaja, tai jotain siihen suuntaan. Aloitin kirjan lähes heti Persuasionin jälkeen, enkä millään olisi jaksanut lukea sitä eteenpäin. Loppua kohden tahti vähän parani ja lukeminen kävi helpommin, mutta oli se silti melkoista taistelua.

Paras varmaan puida ongelmakohtia läpi, ennen kuin annan minkäänlaista kokonaista arvioida - itselläkin on aina lukemisen jälkeen vähän aikaa sekava olo, ettei oikein tiedä, minkälaisen tuomion antaisi. Aloitetaan vaikka siitä, mikä yleensä nostetaan kirjan leimalliseksi ominaisuudeksi, ja miksi teosta minulle oikeastaan suositeltiin. Syy siihen, miksi kirja ilmestymisvuonnaan sensuroitiin Britanniassa, eli kohutut seksikohtaukset, olivat jotenkin häiritseviä. Ensimmäisellä kerralla tämän rakastetun kanssa (jonka etunimeä en muista, sukunimi taisi olla Mellors) päähenkilö kärsi masennuksen aalloista ja oli vain puoliksi tajuissaan kun seksi tapahtui. Sen jälkeen seurasi ajanjakso, jolloin Connie oli vastahakoinen ja sanoi muutamasti ei, ennen kuin "antoi periksi". Myöhemmin tietenkin vastahakoisuus katosi ja Constance oli itse aivan yhtä innokas, ellei innokkaampikin ("Oh, kiss me!!11). Mutta ei silti voinut olla jäämättä ikävä maku suuhun.

Kirjan loppupuoliskolla Connien ja Mellorsin suhde ja rakkaus otettiin itsestäänselvyytenä, mutta etenkin sen alkutaipaleella suhde tuntui ylipäätään olevan todella heikolla pohjalla. Ennen "ekaa kertaa" kaksikon suhde oli harvasanainen ja lähes vihamielinen. Toista ei ajateltu lainkaan hellästi. Sitten yhtäkkiä kun nainen on tunteiden vallassa niin mies tajuaa haluavansa tätä suunnattomasti ja sitten ollaankin jo panemassa. Tai mies panee. Ei ollut oikein sitä, mitä seuraavalta lukukokemukseltani hain. Olen jo muutenkin menettänyt melkein kaiken innon lukemista kohtaan, eivätkä romanssit ole erityisesti innostaneet, mutta viime aikoina olen ollut sellaisessa mielentilassa, että ehkä jaksaisin lukea sellaisen leppoisan kirjan, jossa on kiinnostava, koukuttava ja tunteita nostattava romanssi. Lady Chatterleyssä lähinnä kuvailtiin seksiin liittyviä tuntemuksia. Välillä liian yksinkertaisesti, ja välillä seksi nostatti päähenkilöiden mieleen ajatuksia universumista, jotka taas olivat liian runollisia, että olisin jaksanut hyppimättä lukea.

Taustalla nakutti jatkuvasti ajatus siitä, miten Lawrence mitä luultavimmin kuului itse yläluokkaan ja varakkaisiin, joilla ei sitten ollut muuta tekemistä kuin alkaa ajattelemaan ja levittämään omia ajatuksiaan. Raha oli monesti puheenaiheena, muutaman kerran mainittiin, miten rahasta on tullut syövän kaltainen sairaus, eivätkä alaluokat voi muusta puhuakaan. "He refused to care about money." Tämänlaiset kommentit saavat rypistämään otsaansa - siinäpähän sitten olet välittämättä jos on varaa olla välittämättä.

En itse asiassa lukiessa kiinnittänyt mitään huomiota kirjoittajaan, ja koska tarina on kerrottu naisen näkökulmasta - ihan uskottavasti - oletin lukevani naisen kirjoittamaa kirjaa. Lukukokemuksen jälkeen luin nopeasti jonkinlaisen tiivistelmän kirjailijan elämästä, ja kyllä sen jotenkin luissaan tunsi, että en nyt pitele käsissäni kovinkaan mukavan henkilön kirjoittamaa teosta. Ilmeisesti toiset kuitenkin pitävät kirjaa oodina rakkaudelle, kun niin monet vanhemmat henkilöt ovat sitä minulle suositelleet (epäilen, että viehätys johtui estottomasta seksin kuvailusta, eikä kai voi heitä syyttää kun AO3 ei ollut vielä heidän lukuaikanaan keksitty). Omasta mielestäni se on kaikkea muuta, ja ainoat varteenotettavat pointit koskivat sotaa ja sitä teollista mullistusta, jonka vallassa maailma 1900-luvun alussa oli. Edellisen asian kohdalla kirja kyllä avasi silmiäni, ja oli mielenkiintoista nähdä jonkun silmin se - varmasti hyvin kauhistuttava - muutos kauniista maaseuduista ja puhtaasta ilmasta pieniksi, rähjäisiksi pikkukyliksi, joissa riistetyt hiilityöntekijät tulisivat elämään yksinkertaista ja ankeaa elämäänsä. Voihan toki olla, ettei se ollut pelkästään ankeaa, enkä itse asiassa kannatakaan näin romanttista ajatuksen mustavalkoisuutta kuin joksi äskettäin sen ajanjakson pelkistin, mutta hiilikaivokset kuulostavat kyllä silti ihan dystopian aineksilta.

Joka tapauksessa, (eksyin taas reitiltä) kirjoittajan oma elämä näkyy tietenkin hänen kirjoittamassaan kirjassa, mutta hyvin erikoisilla tavoilla. Jokaisessa tarinan henkilössä on jotain hänen omaansa. Aatteellisesti kuvittelisin Mellorsin edustavan eniten Lawrencen omaa ajatusmallia, mutta hänen avioliittonsa taas heijastaa Connieta ja tämän alkuperäistä, jaloista halvaantunutta miestänsä Cliffordia. On mielenkiintoista, että Connie on tarinan sankaritar ja henkilö, jonka tilanteeseen kuuluu samaistua, jonka puolesta pitää toivoa, että tämä pääsisi Mellorsin kanssa yhteen ja onneen, vaikka Lawrencen vaimo itse oli pettäjä ja varmasti ainakin jollakin asteella kirjailijan oman elämän 'pahis'.

Lawrence itse rakasti luontoa ja vihasi teollisuutta, ja Cliffordin olikin tarkoitus kuvastaa hänen vihaamiaan teollisuuspomoja. Cliffordin mielipiteet esimerkiksi alaluokista ja heidän olemuksestaan ovat tosiaan vihaa herättäviä, mutta henkisesti tunsin itse eniten läheisyyttä Cliffordiin. Sen takia oli hyvin turhauttava lukea läpi kirjan, miten kaikki salaa tai vähemmän salaa häntä vihasivat. En tietenkään koe itseäni ihan yhtä lapselliseksi, ja arvomme eivät käy yhteen, mutta muutamassa kohdassa pystyin samastumaan Cliffordiin enemmän kuin kehenkään muuhun. Päähenkilöt taas arvostivat mielen ja ajattelun sijaan fyysistä olemusta ja uskoivat fyysisen yhteyden olevan onnen lähde - he olivat myös erinäisissä asioissa hyvin vahvoja persoonia ja katsoivat alaspäin mielen älykkyyttä. Tuulen viemään jälkeen kaipaisin tästä teemasta vähän vaihtelua.

Lady Chatterleyn rakastajaa on monesti kritisoitu feministiseltä kannalta, mutta feministejäkin on kritisoitu kirjan kritisoimisesta. Minä en sinänsä jaksa ottaa kantaa - vanha kirja ja vanhat arvot, ja mikäli sain oikean kuvan lähteistä, joita vilkaisin, kirjoittaja oli joka tapauksessa lievästi kusipää. Jotkin seikat, kuten nämä seksikerrat ja kerran käyty keskustelu naisista, joissa Mellors sanoo vihaavansa enemmän kuin mitään muuta lesboja, tietenkin herättävät ärtymystä, eikä naisia esitetä erityisen hyvässä valossa, mutta ketään ei tässä kirjassa oikeastaan esitetä hyvässä valossa. Miehiä morkataan useasti sanomalla, että kaikki miehet ovat menettäneet miehisyytensä. En siis jaksaisi tältä kantilta alkaa jauhaa, kunhan sanon, että ehkä juuri tämän negatiivisuuden takia kirjaa oli jotenkin vastenmielistä lukea.

Lopputiivistelmänä voisi sanoa, että kirja oli hyvä, mutta en pitänyt siitä. Siinä oli monia hyviä näkökohtia ja ajatuksia, jotka pistivät miettimään ja joita saattoi jopa kannattaa, mutta se ei riittänyt saamaan minua nauttimaan lukukokemuksesta. En pitänyt astelmasta enkä yhdestäkään henkilöstä, enkä oikeastaan vieläkään tiedä, olisiko pitänyt pitääkään. Kirjassa otettiin kantaa moneen asiaan, mutta se oli myös monta kertaa hyvin ongelmallinen näin liberaalin nykymaailman asukin silmin. Jos joku kysyisi, niin en suosittelisi. Voihan tietysti olla, että luin kirjan vain väärässä mielentilassa ja muut ovat saaneet parempi lukukokemuksia. Jos näin on, niin kertokaa toki, mitä itse piditte!

- kelmi