Stephenie Meyer: Så länge vi båda andas

Kappas, kaksi kuudesta blogikirjoituksestani koskevat Stephenie Meyerin teoksia! (Miten tässä näin kävi.) Kuten otsikosta ja kuvasta näkee, viimeisin luettu kirjani on Aamunkoi ruotsiksi. Päätin valmistautua ruotsin yo-kirjoituksiin lainaamalla muutaman kipaleen ruotsiksi kirjastosta - Divergenttiä aloitin mutta loppujen lopuksi päädyin lukemaan vain tämän kokonaan. Jokin Meyerin tunteikkaassa kirjoitustyylissä edelleen vetoaa, ja sanasto oli tarpeeksi helppoa että loppuun asti selvisi vain muutamalla sanakirjatarkastuksella.

Jätän kirjakuvauksen väliin, tuskin kukaan on välttynyt kuulemasta, mitä kirja käsittelee, ja jatkossa seuraa myös spoilereita. 

Kuten sanottu, pidän kyllä Meyerista ja sekä twilighteista että Vieraasta. Suurimpana osatekijänä tässä on kirjoitustyyli, joka kyllä on yksinkertaista ja kenties tylsää, mutta menee kuitenkin sille tunteiden tarkastelutasolle jollaista itsekin kirjoitan halutessani syventyä johonkin tosi hömppään. Toisin sanoen ei minulle mikään kovin vakavasti otettava kirja, ja toivon mukaan ei myöskään kenellekään muulle teinivuosiensa ylittäneelle. Vieraassa plussana on vielä mielenkiintoisemmat hahmot, juoni sekä etenemistahti. (Lisää rakkaushömppää halajavat, suosittelen.)  Etenkin nuorelle, vaikkapa yläasteikäiselle lukijalle twilight-saaga on mielestäni ihan hyvä vaihtoehto - ja Aamunkoihin pakotettu äitiysteema sekin vetoaa jos on jo pyörällä päästään edellisiin osiin. 

Muutaman kerran huomasi selvästi logiikan pettävyyden juonenkäännöksissä, ja jotkin keskustelut yrittivät selvästi vain pakolla tukkia aukkoja juonessa, joita kirjaa tehdessä oli tullut huomattua. Ainakin näin kriittiselle lukijalle kohdat pistivät typerästi silmään. Tietenkin ruotsiksi lukeminen toi erilaista perspektiiviä, kun kaikki tekstin vivahteet eivät vielä tulleet aloittelevalle lukijalle selviksi, mutta mitä nyt muistelen suomeksi lukemisesta, melko samoilla linjoilla olin tämänkin lukukerran jälkeen.

Sekä Bella että Edward henkilöhahmoina olivat erittäin tylsiä täydellisyydessään satunnaista draamaa lukuunottamatta, kuten monet muutkin hahmot. Toisaalta en pane liikaa vastaan, sillä en ole niiden tarinoiden suurin fani, joissa sankari/ttarella ei koskaan mene mikään hyvin, tai vihollinen on aina ylivertaisempi. (Olisiko tuosta Tuulen viemää-tekstistä jo tämän arvannut.) Jacob-osion kohdalla kyllä hämmästyin, kuinka paljon mielenkiintoisempaa tekstiä oli lukea ja - joskaan nyt en halua liioitella - epäilen, että Meyerilla löytyisi rahkeita parempaankin kirjallisuuteen. 

Toki koko kirjasarjaa täytyy muistaa katsoa sellaisena kuin se on: nuorille kirjoitettu Mary Sue tarina. Itse tuen Mary Sue-hahmojen kirjoittamista etenkin, jos kyseessä on nuori kirjoittaja, joka harjoittelee taitojaan, olenhan itsekin ala-asteella sellaisen tarinan parissa aloittanut. Liian täydellinen hahmo kuuluu prosessiin, päähenkilöstä tulee sellainen kuin itse haluaisi olla. Twilight toimii hiukan päinvastoin. Se antaa lukijalleen upean, vampyyrivoimia omaavan rikkaan poikaystävät plus kaikki mukavuudet, "samastuttavan" päähenkilön keskivertaisuudesta huolimatta. Bella on kaikkea, mitä Mary Suelta voidaan odottaa; älykäs, kaunis muiden silmissä itse sitä tietämättään ja loppujen lopuksi vielä täydellinen vampyyri. Jos ei jaksa itse kirjoittaa, mikäpä parempaa kuin syventyä lukemaan jonkun toisen kirjoittamaa Mary Sueta!

Liikaa nyt yksittäisiin vääryyksiin tai typeryyksiin paneutumatta, kokonaismielikuva jää keskivertaisen hyväksi. Monet juonen osat vetosivat minuun enkä näe loppuratkaisussa erityisemmin mitään väärää. Oli ihan virkistävää, ettei lopussa ollut mitään järkyttävää taistelua ja kaikki kävi täydellisen hyvin. Ei se realistista ole, mutta mikä nyt twilightissa sitä olisikaan. Avainasia samankaltaisessa kohtauksessa on jännityksen säilyttäminen, kun kuvataan taistelun reunalla keikkumista, ja sekin suhteellisen hyvin lopussa onnistui. 

Siinä jotain mielipiteellistä höpötystä ihan vain sen takia, että juhlin onnellisena yhden kirjan päättymistä. Kohta toivon mukaan saan sen Game of Thronesin loppuun ja voin siirtyä eteenpäin kirjalistalla. Lista on nimittäin pitkä - näin välivuotena aion panostaa erityisesti lukemiseen (toivottavasti työnteon ohella). Vaihdoin nimenkin sitä varten että pystyisin tekemään sivustosta edustavamman jos kerran täällä useammin hääräilen, mutta se tulee toivon mukaan vielä muuttumaan (ensimmäinen raakaluonnos oli kelmi ja viisasten kirjat, muttei sekään oikein toimi. Olen tosi huono sanaleikeissä).

-kelmi

Stephenie Meyer: Midnight Sun

Surukseni ilmoitan, etten ole vieläkään saanut luettua Game of Thronesia tai yhtäkään niistä muistakaan 2400500 kirjasta, jotka lukulistallani ovat. Sen sijaan kuultuani Stephenie Meyerin julkaisemasta, omasta kirjastaan tekemästä fanfictionista, Life and Deathistä, päädyin vihdoin lukemaan tämän nettiin vuodetun raakaversion Twilightista Edwardin näkökulmasta.

Myönnetään, Stephenie Meyer on häpeällinen heikko kohtani. Ihastuin 13-vuotiaana Twilightiin yhtä lailla kuin muutkin samanikäiset nuoret, sitten kävin järjestelmällisesti läpi viha- ja halveksintavaiheen, kunnes päädyin pisteeseen, jossa saatoin olla neutraali sarjaa kohtaan. En tiedä paljonkaan Stephenie Meyerista, mutta yleensä hän on antanut ystävällisen ja keskivertaisen älykkään kuvan, joten suhtaudun myös kirjailijaa kohtaan neutraalisti. Hänen toinen kirjansa (kirjasarjansa? huhuja jatko-osasta on liikkunut) Vieras kuuluu yhä lempikirjalistalleni, ihan vaan sen takia, että rakastuin teokseen ensimmäisellä lukukerralla niin palavasti.

En siis viime aikoina ole ottanut osaa niin Twilightin kuin kirjailijankaan haukkumiseen, joskaan en myöskään ole puolustanut. Totuus on, että kyseessä on juuri siihen ikäluokkaan, johon minäkin kuuluin, iskevä nuorison hömppäromaani. Mikään siinä itsessään ei ole pahaa. Toiset haukkuvat Twilightia huonojen vaikutelmien antamisesta, mutta missään suhteessa ei kirjaa voi verrata toiseen julkaistuun fanfictioniinsa, Fifty Shades of Greyhyn. Yhteiskunnallista oikeutta vaativa puoleni ei nostanut päätään kuin muutaman kerran, Edwardin pöljän stalkkeriuden, ja toisen kerran Bellan "epäpukevaan, liian isoon neuleeseen" kohdistuva arvostelu. Muille mahdollisille vikapisteille löytyy syitä (tai tekosyitä).

No, joka tapauksessa menneitä aikoja fiilistelläkseni (koska Life and Deathiä ei vielä saa käsiinsä) päädyin lukemaan Midnight Sunin. Netistä lukiessa meni helposti, tuskin kolmea iltaa käytin tähän kesken loppuvaan demoon. Pitkään olen toivonut jotakin hömppää, romanttista luettavaa, sillä maailman asioista ja naisten oikeuksista huolissaan oleva puoli tarvitsee välillä lepoa, jonka höpsö rakkausjuoni voi tarjota. Ei kuitenkaan sanoa kuin että luojan kiitos, että tämä kirja kirjoitettiin Bellan näkökulmasta.

Yksi kirjasarjan eduista lieneekin ollut juuri hyvin mustavalkoinen ajattelu - (post)formaalin ajattelun tasolle päästään vasta murrosiän jälkeen, jos silloinkaan, mihin saakka tuntuu turvalliselta nähdä henkilöt joko hyvinä tai pahoina. Voidaan tietenkin kiistellä, onko tästä kyse Edwardin kohdalla (taistelu hyvän ja pahan, "hirviölle" periksi antamisen ja oikein toimimisen välillä tuli esiin vähintään 500 kertaa per sivu), mutta henkilöhahmona Edward on hyvin yksiulotteinen ja tylsä. En voi antaa pitävää lausuntoa, mutta entisten lukukokemusten perusteella muistelisin, että Bellasta jäi ainakin jonkin verran parempi ja inhimillisempi kuva. Edwardia ei kiinnosta muu kuin Bella, Bellasta huolehtiminen, Bellasta unelmoiminen, hänen ajatustensa selvittäminen, Bellan nukkuminen, Bellan tappaminen, Bellan pitäminen elossa jne. Konkreettisena kirjana kirja olisi ollut todella pitkästyttävää luettavaa. Tietenkin kyseessä on vasta raakaluonnos siitä kirjasta, joka mahdollisesti oltaisiin voitu julkaista, joten uskon ja toivon, että kustantaja olisi neuvonut editoimaan rajusti, ja lopputulos olisi ollut monipuolisempi. (Tosin ottaen huomioon, miten Life and Death menestyy heppoisin juoniperustein, pelkkä Twilightin leima olisi luultavasti riittänyt suosioon.)

Joka tapauksessa, luettava oli tavallaan valaisevaa, toisaalta ennalta-arvattavaa ja välillä erittäinkin äklömakeaa. Edwardista maalattiin todellinen gentlemanni ja unelmien prinssi. Loppuun asti kuitenkin pääsin, eli en voi väittää etten olisi ehkä jopa nauttinut lukukokemuksesta. Pakkohan sitä on välillä relata ja päästää irti normaaleista vaatimuksista. 

Lisäksi, tämäkin pätkä sai minut uudestaan innostumaan vampyyreistä henkilöhahmoina. Toinen heikko kohtani. Lähdenpä tästä suunnittelemaan laajempaa tarinaa vanhalle OC'lleni... See ya, toivotaan että kerään voimani ja saan kohta ekan GoTin luettua. 

-kemli