Sylvia Plath: Lasikellon alla

Tällä viikolla luin Sylvia Plathin the Bell Jar kirjan, suomeksi Lasikellon alla, harjoittaen jälleen taktiikkaani tutustua ensin ilmaiseen näytteeseen ja vasta sen jälkeen ostaa kirja. Sain käsiini 50-vuotisedition - oikealla - jonka kantta on syystä kritisoitu. Kirjan proosa vetosi ja osa tarinastakin, mutta kutsuisin tätäkin hienoiseksi pettymykseksi. 

Eilen lukiessani kirjaa laskeuduin itsekin hyvin synkkiin tunnelmiin. Oli totta, että päähenkilön masennukseen pystyi samastumaan, vaikka itse en määrittelisi itseäni masentuneeksi kuin tiettyinä päivinä tai ajanjaksoina. Olin pisteessä, jossa kyyneleet kerääntyivät silmäkulmiin ilman että sille itse saattoi mitään, elämä näytti oravanpyörältä ja tulevaisuus mustalta. Sitten puhelin soi. Kello oli jo paljon, joten päätin jättää kirjan loppuun lukemisen myöhempään. Harmi juttu, koska jos en olisi, olisin luultavasti pystynyt ottamaan etäisyyttä kirjan henkilöön ja nukkumaan yöni paremmin. 

Pysähtymiskohdasta seuraava kohtaus oli nimittäin kirjan rasistisin. On totta, että pitää aina ottaa huomioon kirjan kirjoittamisajankohta, ja tässä tapauksessa myös se, että kirja pohjautuu laajalti Plathin omille kokemuksille masennuksesta ja mielisairaalasta. Se ei silti saisi antaa tekosyytä jättää kirjan rasismi huomiotta, koska se on yksi tekstin selvästi erottuvista teemoista. Hahmo Esther Greenwood potkaisee, siis rankaisee sairaalan tummaihoista ruokatarjoilijaa, koska tämä tarjoili sekaisin kahta eri papulaatua. En välttämättä ymmärrä kaikkea tapahtumasta, koska englanti ei kuitenkaan ole ensimmäinen kieli, mutta perusidea on selkeä. Ehkä kahden eri papulaadun tapaus on yhtä mystinen kaikille muillekin lukijoille. 

Tapaus ei tietenkään ole ainoa kirjassa, mukana on myös naisia vihaava, seksuaalisesti ahdisteleva latinomies ja kiinalaisiin kohdistuvat ikävät maininnat. Sen lisäksi olin jo alun perin varautunut myös mielisairauden kuvauksesta kirjassa. Äitini on psykologi, joten aihe on aina ollut sillä tavalla lähellä, että olen saanut perspektiiviä. Estherin mielentilan kuvaus on vetoava, mutta muita todella huonossa kunnossa olevia mielisairaita kuvataan jälleen jotensakin koomisiksi. He pitävät ällöttäviä, toistuvia äännähdyksiä tai muita kummallisia asioita, ja ovat aina todella vihamielisiä muita potilaita kohtaan. Ehkä kirja oli uranuurtaja tuodessaan huomiota masennukseen ja sen hoitoon, ja paremmassa paikassa hoitava ”tohtori” Nolan on lohdullinen hahmo, joten kuvaus ei sinänsä anna hoidoista kokonaisvaltaisesti huonoa kuvaa, mutta kirja ehdottomasti vahvistaa muihin sairauksiin liittyviä stereotypioita. 

En pidä Estheriä hyvänä esikuvana edes niille, jotka eivät välitä rasismista. Esther vaikuttaa vihaavan lähes kaikkia ympärillään, tai esittävän heidät väheksyvässä valossa, pitäen joistakin henkilöistä lähinnä hetkittäin. Pystyn samastumaan tunteeseen - on aikoja, jolloin itsekään en oikeastaan arvosta ketään, mutta pidän niitä ehdottomasti pahimpina hetkinäni. Muiden väheksymisessä ei ole mitään ihailtavaa. Nämä hetket syntyvät omasta tyytymättömyydestä, tunteesta, ettei kukaan muu voi ymmärtää itseä, vaikka todellisuudessa itsessä ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin muissakaan. Muutenkin ”normaali” on liian usein halveksittu asia. Se juontaa juurensa sekä kateellisuudesta että kaltoinkohtelusta, mutta on suuri vaara, että ajattelun mukaan oma yksinäinen, ahdistava olo on spesiaalia ja kaikki ”normaalit” typeriä - mikä on itsekeskeistä ja ainoastaan omaa pahaa oloa lietsovaa. 

Harmittavinta on, että Plathissa on roolimalliainesta: hänen runoilutaitonsa nuoresta iästä lähtien, koulumenestys, niin sanottu huima älykkyys, jota ylistetään, kaikki herättävät ihailua. Silti tämä älykkyys ei estänyt häntä putoamasta kirjoittamaan lähes kaikista muista ihmisistä inhottavasti, vahvimmin mainituista vähemmistöistä. Hänen elämänsä loppu, itsemurha ja kahden lapsen äidittömäksi jättäminen ei sekään herätä sympatiaa, vaikka kirja avaakin masennuksen vakavaa tilaa. 

Lasikellon alla-kirjaa pidetään yhä arvossa feministisenä teoksena, mutta se kuuluu ylistettyjen kirjojen kastiin, jotka ovat vanhentuneet. Kirja tarjoaa niukasti mitään uutta nykyiseen maailmantilanteeseen - korkeintaan sitä voi suositella jollekin, joka ei yksinkertaisesti ymmärrä masentuneen ihmisen tilaa. Kirjan valkolaisfeministiset ja mielisairaita karikatyrisoivat teemat eivät kuitenkaan istu nykyiseen keskusteluun, joka yrittää jättää nämä asiat taakseen. Kirjojen kaanonia olisi hyvä päivittää, ja jättää ne kirjat, jotka ovat saaneet paikkansa aikakaudelle otollisten mielipiteiden ilmapiirissä, tai tapahtumien seurauksena - tässä tapauksessa Plathin itsemurhan seurauksena, joka toi kummallekin, kirjalle ja tekijälleen, marttyyrillistä lisäarvoa.

Curtis Sittenfeld: Eligible

Tällä kertaa luin Curtis Sittenfeldin kirjan Eligible, joka on lyhyesti sanottuna Ylpeys ja ennakkoluulo nykyaikaan siirrettynä. Koukutuin nopeasti ja olin onnellinen, kun löysin niin nautittavan ja kivannäköisen kirjan. Pinnan alla kuitenkin kasvoi tunne siitä, että joku vaivasi, ja lopulta pettymys voitti, kun kirja paljastui mätämunaksi. Äiti sanoi, että voit tykätä siitä edelleen, huolimatta ongelmallisista kohdista, ja vastasin, että en oikein voi. ”Nuoruuden ehdottomuutta.”

En olisi samaa mieltä vaikka kyseessä ei olisikaan uudelleenkerronta rakastamastani telkkarisarjasta (ja oikeastaan vasta sitä kautta romaanista), mutta tällä hetkellä olo on kuin joku olisi tunkeutunut kotiini. Tiesin, että olisi riski tarttua uudelleenkerrontaan, koska ne ovat niin usein vain räikeitä fanfictioneita, mutta ehdin koukuttua, ja tuudittauduin sokeasti kirjan ”Lizin” paikkaileviin monologeihin ja nykyaikaistettuun nokkeluuteen. Mutta epämukavaa tunnetta, pettymystä ja inhoa ei voi estää, kun rakastetut kohtaukset väännetään niin että ne välittävät tarkoituksetonta mutta läpinäkyvää rasismia, trans- ja homofobiaa. Siinä sivussa tarina ja henkilöt muuttuvat tietenkin siksi pelästyksi fanfictioniksi, joka vääntää hahmot edustamaan ja tulkitsemaan kirjoittajan omia ajatuksia sen sijaan, että hahmot eläisivät itsenään.

Tämä kirja on hyvä esimerkki siitä, miksi valkoihoisten kirjoittajien kuuluisi luetuttaa tekstinsä muillakin kuin valkoihoisilla, etenkin siinä tapauksessa, että teksti olennaisesti käsittelee tai liittyy toiseen ihmisryhmään. (Looking at you, J. K. Rowling.) Jonkin aikaa lukiessa ajattelin, että Sittenfeld on yrittänyt tehdä tekstinsä monimuotoisemmaksi, onnistumatta siinä aivan täysin, mutta päästessäni Wickhamin jaetun henkilön toisen osapuolen paljastumiseen transmieheksi, oli jo aika selvästi pääteltävissä, että Sittenfeld tahtoi vain ratsastaa aallonharjalla ja kirjoittaa nykyvirtausten mukaan. 

Jo kirjan alkupuolella tummaihoisia ripotellaan lähes merkityksettömien sivuhenkilöiden sekaan, samoin kuin homohahmoja. Heidän määrittävä piirteensä on juuri tummaihoisuus tai homous. Henkilöhahmojen suusta, etenkin Mrs Bennettin, kuulee joitakin inhottavia lausahduksia - jotka istuvat myös oikeiden ihmisten suuhun aivan liian hyvin, ja kuvaavat siis kyllä elämäämme maailmaa. Niiden vain odottaisi kirjan lopussa todistautuvan vääriksi mielipiteiksi ja hahmojen odottaisi kasvavan, jotta kirja onnistuisi liberaalina teoksena ja kannanottona. (Spoileri: se ei onnistu.) Kirjan ajan siis kurtistelen kulmiani ja mietin, että Eligible tanssii hyvän maun ja päinvastaisen välillä. Haluan kovasti pitää kirjasta, joten en vielä näe, miten naiivisti ”liberaali” Lizzy käy näitä lausahduksia vastaan: inttämällä, saarnaamalla lukijalle, osoittamatta minkäänlaista syvempää ymmärrystä asiaan. Syntyy kuva parodian yrityksestä, mutta se epäonnistuu lähes säälittävästi: onhan parodia herkistä asioista vaikeaa, jos ei tiedä mitä tekee. 

Transsukupuolisuus on juonessa silkka shokkilisä ja harvinaisen huonosti toimitettu sellainen - odotin jännityksellä, josko alkuperäisen Wickhamin petos vastaisi nykymaailmassa jotakin karmeaa, kuten murhayritystä tai siihen suuntaan, mutta sain pettyä karvaasti. Mutta ilmeisesti selvästi republikaanisesta perheestä tulevalle Sittenfeldille se oli vuosisadan järkytys.

Transasian käsittelemiseen liittyy paljon irvistyksenaiheita yleensäkin. Jotta tässä nyt tulisi hiukan tarkemman yksityiskohdan avulla kuva kirjan vastenmielisistä puolista, ilman että tarvitsee ylimalkaista arvostelua uskoa, tuntui kummalta, että perheestä juuri Lydia olisi poikaystävänsä transsukupuolisuuden kanssa sinut, vaikka Lydia siihen asti oli tehnyt selvästi loukkaavaksi tarkoitettuja kommentteja Marysta mahdollisesti lesbona. Tämä ohitettiin sillä, että Maryn mukaan Lydia olisi peilannut omia homoseksuaalisia ajatuksiaan Maryyn, mikä, hyh, kertoo paljon siitä, mitä kirjassa (ja (vaikkei kirjassa esitettyjen mielipiteiden pidä rinnastaa tulevan automaattisesti kirjailijan suusta, väitän häpeämättä, että joskus niiden vain tietää olevan - kannattaisi varmaan kirjoittaa asiasta gradu, niin voisi perustella vakuuttavammin) kirjailijan mielessä) transsukupuolisten ajatellaan olevan. 

Kaikkea tätä pehmittää Elisabethiä seuraava kerronta: Liz on Mascaran toimittaja ja feministi, vaikkei jollain lailla kovin johdonmukaisesti. Kuten sanottu, Lizzy pehmittää monilogeillaan muiden perheenjäsenten tökeröjä puheita, joskus saarnaa, katsoo Googlesta ja ymmärtää. Paitsi ettei ymmärrä, koska kaikki tieto tällaisia asioita koskien näyttää kirjailijalle tulleen juuri tätä kautta, nopeasti Googlaamalla. 

Kaiken tämän lisäksi kirjan elementit eivät loppujen lopuksi muodosta kovin yhtenäistä kokonaisuutta. Kirjassa oli tosiaan mielenkiintoista miettiä, miten 1800-luvun draamat muuntautuisivat nykymaailmaan, mutta nykymaailman spektaakkelit jättivät todellisen juonen alleen. Katherine de Bourgh on kuuluisa feministi ja sinänsä hyvä tyyppi, mutta täydellisen erillinen juonen johdonmukaisuudesta. Darcy ja Lizzy harrastavat ”vihaseksiä” paljon ennen alkuperäisiä käänteentekeviä kohtia, ja alkuperäisteoksen biljardipelin tapaan kiehtova vuorottainen henkilöiden mukautuminen katoaa. Kaikkien henkilöiden viehätys katoaa joka suuntaan ränsyilevässä tulkinnassa. 

Pidin alkuasetelmasta kovasti, ja siksi olenkin harmistunut, että erittäin kekseliäs taktiikkani selata ennen kirjan ostamista ilmainen näyte Google Booksista petti minut tällä kertaa. Perheen siirtymä nykyaikaan oli onnistunut, ja esimerkiksi Mrs Bennettin lähes tiedostamaton, arkipäiväinen rasismi ei olisi vielä tuntunut epäuskottavalta. Maku meni, kun tarina alkoi pyöriä enemmän rasismin, homouden ja transseksuaalisuuden sekä niiden halvan, show’maisen käytön ympärillä kuin itse ihmissuhteiden sinänsä. 

Palatakseni alkukappaleeseen: kirjassa ei ollut ongelmallisia kohtia, vaan ongelmat oli punottu juonelle kaikkein olennaisimpiin kohtiin. Eikä tällaisten asioiden suhteen ole olemassa kuin ehdottomuutta. Jos rakastettu julkkis sanoo jotain loukkaavaa, sen voi ohittaa ja nauttia silti rauhassa idolistaan, koska ihmiset tekevät virheitä, eikä ole mahdollista huolehtia joka ikisestä asiasta. On eri asia, kun tuo virhe on painettuna kirjassa, jolla on valtaa vaikuttaa lukemattomien sitä lukevien ihmisten ajatusmaailmaan. Ihmisoikeuskysymyksissä ei ole kuin ehdottomuutta: olet joko ongelmaa vastaan, tai aktiivinen osa sen leviämistä, ja tässä tapauksessa kirja nostatti ehdottomasti kieltoreaktion.

Tämä teksti on kirjoitettu, kun kirjaa on noin 150 sivua jäljellä. Tuskinpa niitä enää tulee luettua.

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Olen tässä jo monta viikkoa sompaillut muutamaa eri kirjaa samaan aikaan; kännykän ruudulta ilmaisena erästä klassikkoa, Big Magic-kirjaa, tavallaan We were liars-kirjaa jonka oikeastaan jätin kesken jo ajat sitten, sekä tätä Marinaa, jonka itse asiassa ostin viimeisenä viikko sitten ja onnistuin lukemaan nopeiten.

Carlos Ruiz Zafón oli minulle tietenkin jo tuttu, vuosi sitten luin Tuulen varjon ja kirjahyllyssäni jo vuosia keikkuneen Enkelipelin - äiti osti Enkelipelin minulle 15-vuotiaana, kun kerran kirjoitin itsekin enkeliaiheista tarinaa. Onneksi en lukenut kirjaa silloin, kun sen sain.

Zafón on aivan hurmaava kirjailija, hänen runollinen kuvailunsa piirtää mieleen unenomaisen kuvan, kuvan sellaisesta maailmasta, jossa jokaiseen asiaan sisältyy ripaus mystiikkaa. Ei ihme, että hänen kirjansa ovat vedonneet niin moneen lukijaan; lukutoukat etsivät kirjoista juuri sellaista tunnelmaa, ja itselleen elämää suurempaa fiilistä, johon voi hetkeksi kietoutua. Nojaa, ehkeivät aivan kaikki, mutta ainakin kaikki runosielut jotka tykkäävät pohtia syvällisempiä ja tykkäävät Edgar Allan Poesta.

Zafón tuntuu olevan ennen kaikkea kauhukirjailija, ja sen huomaa Marinasta paljon Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjaa selvemmin. Pientä läksytystä antaisin kyllä ainakin suomenkielisen pokkaripainoksen takakansitekstille, jossa Marinaa kuvaillaan romaaniksi nuoresta rakkaudesta, petoksesta ja kuolemasta, ja Zafónia ylistetään parantumattomaksi romantikoksi. Molemmat ovat toki totta, mutta jokin vihje kirjan synkistä teemoista olisi voinut olla paikallaan - kuten äitinikin (joka halveksii väkivaltaisia tai liian dystopisia maailmankuvia välittäviä kirjoja), erehdyin kuvittelemaan kirjan olevan pehmeämpi versio Tuulen varjosta tai muista sarjan kirjoista. Ja minulle kirjailija sentään oli tuttu!
Eipä se nyt iso ongelma ollut, mutta pidin silti kirjan ulkonäköä ja takakansitekstejä lievästi harhaanjohtavina.

Juonipaljastuksia luvassa!
Loppujen lopuksi totesin kirjan olevan hämmentävä sekoitus teemoja - tai oikeammin genrejä. Lumouduin jälleen Zafónin vaivattomasta tekstistä, joka vei mukanaan, mutta päähenkilö Oscarin ja tämän ihastuksen Marinan tarinaan alkoi nopeasti tulla yliluonnollisia sävyjä. Mysteeriset henkilöt ja selän takana seuraavat tuntemukset veivät väristyksiä selkäpiin läpi, mutta täydeksi kauhukirjallisuudeksi juoni muuttui proteeseilla paranneltujen eloon herätettyjen ruumiiden alkaessa tipahdella kasvihuoneen katosta.

Minä yleensä välttelen kauhua, koska olen lukijana ja yleensäkin taiteen vastaanottajana herkkä. Kirjaa lukiessa juoni ja tunnelma imaisevat minut täysin, ja tälläkin kertaa mieleni täytti aina kirjaa lukiessa ja mahdollisesti jopa loppupäiväksi runollisen melankolinen mielentila. Riippuen päivästä saatan pitää siitä tai yrittää karistaa sen kannoiltani; tänään tahtoisin palata mahdollisimman nopeasti todellisuuteen ja takaisin tyytyväisen iloiseen oloon. Runollinen melankolia on vielä päihitettävissä, mutta kauhu saa usein vilkkaan mielikuvitukseni tavallistakin hoppuilevammaksi ja oloni suorastaan epämukavan ahdistuneeksi.

Lisäksi ajatukset rappeutuvasta ihmiskehosta, jota parannellaan ja herätetään hirviömäisenä henkiin ihmisten luomien metallisten (ja kirjassa puisten) osien avulla, osui lukuhetkellä hiukan liian lähelle kotipesää. Äitini katkoi jalkansa toukokuussa todella pahasti, ja on koko kesän ollut pyörätuolissa. Jalkaan laitettiin 16 ruuvia ja rutkasti metallilevyjä, joista äiti viimeksi valitti tänään. Nyt kun jalka on vähän paremmassa kunnossa, nilkan ruuvin ja ylös säärtä kipuavat pykälät näkee ihon läpi helposti. Kun pääsee irti kirjan maailmasta, ymmärtää taas, että tämä on aivan normaalia ja metalliosissa ei ole mitään sen ihmeellisempää, kuin että ne auttavat pitämään jalkaa kasassa. Lukiessa herää kuitenkin väistämättä aiheeseen liittyviä kauhukuvia, ja näin Zafón hyödyntää kirjassaan myös sci-fiä.

Kuvailen tässä nyt omia tuntemuksiani - tarinan loppuessa on kuitenkin palattu taas kauhumaailmasta siihen todellisuuden Barcelonaan, jossa kätketyt hautausmaat ja sateinen katukuva saa runosuonen sykkimään aivan maallisen tavallisella tavalla. "Muistamme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut", Zafón tuo mukaan myös psykologisen trillerin makua, jossa leikitään ajatuksella kertojan luotettavuudesta ja mahdollisesta mielenvikaisuudesta. Enkelipelissä en mielenterveysongelmilla leikkimisestä perustanut, mutta tässä romaanissa ajatus istuu mukaan hyvin, eikä esitä itseään liian vahvasti.

Romaani päättää tarinansa hyvin haikeisiin, ihmisen elämään liittyviin ongelmiin; rakkaan menettämisen teemoihin, pitäen mielikuvituksellisen kauhutarinan yhä mukanaan, vaikka se tuntuukin nyt aivan eri maailmalta ja lähes erilliseltä kirjalta ongelmien sävyn muuttuessa.
Marina onnistuu sitomaan erilliset teemansa yhteen hämmästyttävän hyvin, ja loppuun päästessä kirja tuntuu harkitulta ja tyydyttävältä kokonaisuudelta.

Marina sai aikaan monia tuntemuksia, ja kokonaisuutena pidin siitä. Kaikista eniten pidin Zafónin tutusta kirjoitustyylistä, joka eniten lumosi Tuulen varjon itselleni kiehtovamman juonen kautta. Kehitykseni suhtautumisessa Zafónin kirjoissa on ollut hassu, Tuulen varjoa pidin ensin vähän liian karmivana olemaan täydellisesti lempikirjani, Enkelipelin jätin hyllyn nurkkaan nyrpistyneenä ja ostaessani kuukausia myöhemmin Taivasten vangin joulunaikaan tuntui jo kuin astuisin takaisin lempikirjailijani maailmaan. Marinan ostin myös hetken päähänpistosta ja tiesin pitäväni siitä, kuten pidinkin, mutta vaikka minulle aika kultaa aina muistot, ei tämä yhtä korkealle kipua kuin Tuulen varjo.

Vaikka Marina olikin kaunista luettavaa, minulle tärkeää on jokin turvapaikka, jokin kodikkuus ja mukavuuden tuntu, mikä kirjan maailmasta puuttui - kaikissa paikoissa oli synkkää ja missä vain Mihail Kolvenikin mädäntyvä ruumis saattoi astua yksityisyyden rajojen yli, turvapaikkaa ei ollut. Onneksi päähenkilö ja kertoja Oscar oli hyvin samantapainen melankolinen poikahahmo kuin Daniel Tuulen varjossa. Naishahmot tuntuivat kaikki melko samanlaisilta, varsinkin kuvauksen osalta, mutta ei liian häiritsevästi - kaikissa hahmoissa on joka tapauksessa sama Zafónille ominainen energia.

Siinäpä se, jälleen halusin vain availla omia ajatuksiani koskien kirjaa, ja enempää rönsyilemättä, ettei kokonaisuus menisi aivan käsittämättömäksi, tämä taitaa nyt olla tässä. Taidanpa lukea vielä perään hiukan Big Magiciä, joka välittääkin sitten aivan erilaisen maailman - siitäkin täytyy kyllä tehdä muistiinpanot kun saan kirjan päätökseensä!

Hyvää syksynalkua kaikille!

Kirja haul

En voi aloittaa joka kerta "pitkästä aikaa", joten sen sijaan: ... long time, no see? No joka tapauksessa, eipä tullut välivuoden aikana ihan hirvittävän säännöllisesti bloggailtua, lol. Sain tossa toissapäivänä tietää, että oon päässyt opiskelemaan, vaikka ei kyllä yhtään huvittaisi ja kriisiä jos toista on sekä meneillään että edessä. Välivuosi kuitenkin meni ihan hyvin, ja sain itseni mielestä ihan tarpeeksi kirjoja luettua!

Voisin tässä kertailla muutamaa niistä, kun kerran kävin tänään kirjakaupassakin ja "osta neljä pokkaria 20€, saat viidennen kaupan päälle" -alesta tarttui tosiaan se viisi pokkaria mukaan. Olen nykyään siirtynyt ihan kokonaan pokkareihin, kovakantiset maksavat aivan älyttömästi (who got money for that?) ja pokkariläpysköjä on muutenkin paljon helpompi lukea.

Pahoittelut epäselvästä kuvasta, joka on huonoon ajankohtaan otettu vastavalossa ja kännykän kameralla. Tällaiset kuitenkin tarttuivat mukaan; Alkemistin, Kerro minulle jotain hyvää ja Tiklin olen lukenut, Philippa Gregorylta toisen kirjan ja Chimamanda Ngozi Adichien kirjojen muistelen jälleen nähneeni joillain lukusuosituslistoilla. Viimeisimmät lueskelen rauhassa kun löytyy aikaa, ja oikeastaan etsin myös näiden avulla täytettä tulevaan kirjahyllyyni, johon ei ihan vielä riitä tarpeeksi kirjoja, jotta se olisi täynnä.

Alkamistin muistelen olleen todella hyvä lukukokemus, ei ihmekään, että siitä on muodostunut palvottu klassikko; en löytänyt siitä mitään hirvittävän yllättävää, eikä se herättänyt myrskyisiä tunne-elämyksiä, mutta sen sijaan mieleen hiipi melkein salaa ajatuksia elämän totuuksista ja mietteitä oman polun löytämisestä. En ole uskonnollinen ihminen, enkä useinkaan usko myöskään kohtaloon, mutta tykkäsin kovasti ajatuksesta, että mitä elämässä tapahtuukaan, kaikki kokemukset johdattavat johonkin, jollain lailla kohti parempaa ja sitä itselle oikeaa elämäntietä. Luin kirjan juuri sopivaan aikaan, koska olin juuri palannut kesätyöstä, joka teki lähes koko kesästä synkän kärsimyksen, mutta toisaalta olin osaksi sen avulla löytämässä uutta työtä välivuoden ajaksi. Kirjasta tuli hyvä, itsevarma tunne: mitä tapahtuukaan, kaikesta pystyy ottamaan mukaansa jotain hyvää!

Siitä päästäänkin seuraavaan kirjaan; Kerro minulle jotain hyvää. Kirja (ja elokuva) ovat herättäneet hyvin ristiriitaisia reaktioita, ja syystäkin. Sinänsä itse lukukokemus oli ihan ok: lukaisin sen hyvin nopeasti ja pitkästä aikaa oikein luin sängyssä, joka aina ennen tarkoitti kirjaan liimautumista ja suuria tunteita - sellaista olen viime vuosien aikana kirjoista hakenut, enkä kuitenkaan löytänyt. Itse teksti ja päähenkilö eivät tuntuneet kovin ihmeellisiltä, mutta kyllä henkilöihin kiintyi, ja loppupuoli tuotti kyyneltä toisensa perään. (Spoilereita) Kirjassa on teemoja vammaisuudesta ja eutanasiasta, ja pidin siitä, miten eutanasiaa käsiteltiin. Sitä ei kuitenkaan kirjassa voi erottaa liikuntarajoitteisuudesta, ja mikäli jokin kirja aiheuttaa vahvoja huonoja tunteita, etenkin ryhmälle, jota siinä on kuvattu, siinä on oltava jotain pielessä. Kyse oli "rakkaustarinasta", joka kyllä vetosi näin ulkopuolisen silmin, mutta käytti hyväkseen kuvatun ryhmän tunteita. Noin halvalla siedin kuitenkin ostaa sen omaan kirjahyllyyni. 

Donna Tartt on ehdottomasti lempikirjailijani ja pieni idolini: kiitos serkulleni, joka suositteli Jumalat juhlivat öisin (the Secret History) kirjaa, ja löysinkin sen englanninkielisenä pokkarina kirpparilta - 50 sentillä! Ehkä elämäni paras ostos. Siinäkin oli toki masentavia teemoja ja koko kirja on suositun, esittävän tumblr/weheartit estetiikan äiti ja perikuva, mutta kirjan proosa upposi minuun täysin, ja pidin sitä muutenkin loistavana kokonaisuutena. Hupsista, Tiklistähän tässä piti puhua - noniin, se nyt tuotti pienen pettymyksen lähes merkityksettömän tuntuisella ja välillä hukkuvalla juonellaan, mutta täytyihän sekin nyt kuitenkin ostaa hyllyyn, edes sitten sitä varten, että tekstistä voi tarvittaessa imeä omaan kirjoittamiseensa inspiraatiota. Siihen se kelpaa oikein hyvin. 

Lopuksi voisin tähän listata muita kirjoja, joita luin välivuoden aikana, tai oikeastaan syksyn aikana, koska keväällä ei koelukemiselta riittänyt jaksamista kaunokirjallisuuteen. Lista saattaa olla lyhyempi kuin toivoisin, mutta eipä tuo mitään, elämää on tässä vielä jäljellä. Ja mitä jos kesälläkin saisi vielä pari luettua?

Where'd You Go, Bernadette? - Maria Semple
Cinder - Marissa Meyer
Kaikki se valo jota emme näe - Anthony Doerr
The Girl on the Train / Nainen junassa - Paula Hawkins
Magnus Chase - Rick Riordan
Metamorphosis / Muodonmuutos - Franz Kafka
Tuulen varjo - Carlos Ruiz Zafon
Enkelipeli - Carlos Ruiz Zafon
Taivasten vanki - Carlos Ruiz Zafon
Animal Farm - George Orwell
1989 - George Orwell
Leijapoika - Khaled Hosseini
The Constant Princess - Philippa Gregory
Dorian Grayn muotokuva - Oscar Wilde
Good Omens - Terry Pratchett & Neil Gaiman
Ihmisen osa - Kari Hotakainen

Siinäpä kaikki mitä muistelen, tekisi melkein mieli kirjoittaa näistäkin tiivistelmät, mutta jossei nyt kuitenkaan. Jos tänne joku sattuu eksymään, ootteko lukeneet joitakin tässä mainituista & ajatuksia?
Joka tapauksessa hyvää kesää kaikille!

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

Pitkästä aikaa, voin vihdoin ilmoittaa lukeneeni yhden kirjan lisää, tosin tällä kertaa kiristelen yhä hampaitani. Kyseessä oli englanniksi luettu The Handmaid's Tale, suomeksi ilmeisesti Orjattareni, ja kirjailijana yleisesti feministinä tunnettu Margaret Atwood.

Kirjan tarinaa kertoo 1980-luvun jälkeisen dystopisen Amerikan asukas, taloutensa isännän, komentajan, mukaan uudesti nimetty Offred (Frediläinen). Kirjassa suurin osa Amerikan asukkaista on viruksen, luultavasti AIDS:in, leviämisen jäljiltä steriilejä, ja väkiluku on hurjassa laskussa. Sen saamiseksi nousuun tekee kirjassa sinänsä nimeämätön osapuoli vallankaappauksen, joka alkaa naisten erottamisesta töistään ja heidän omaisuutensa siirtymisestä lähimmälle miessukulaiselle. Tämän jälkeen järjestelmällisesti koko yhteiskunta muuttuu: naiset luokitellaan täteihin, ekonovaimoihin, orjiin, marttoihin ja vaimoihin (en tarkistanut käännöksiä) tai lähetetään siirtokuntiin, sijoitetaan bordelleihin, hylkiöiksi. Miehistä tulee vartijoita, he voivat edetä urallaan komentajiksi, voivat sijoittua yhteiskunnan sisäisiksi vakoilijoiksi. Kaikki nautintoa tuottava on poistettu ja ihmisten välisiä kontakteja rajoitettu; miehet eivät saa koskea, tuskin edes katsoa naisiin, eivätkä naiset, ainakaan kävelevät kohdut, "orjat", saa muodostaa kontakteja keskenään. Tämä tehdään uskonnollisten periaatteiden varjolla. Yhteiskunnassa vallitsee teologinen totalitarismi ja naisten maailma, jota miehet hallitsevat.

Jatko voi sisältää juonipaljastuksia.

Sanotaanko, ettei minulla kirjaan tarttuessani ollut hölkäsen pöläystä siitä mitä kirja tulisi käsittelemään. Lähinnä yritin hyllystä poimia kirjoja, joita muistin joskus pinterestin "read this!" tapaisilla listoilla nähneeni, ja tuttu nimi tarttui mukaani. Muistelin kuitenkin jotain Atwoodista, ja koska olen itsekin feministi - siihenhän ei tarvita muuta kuin että uskoo sukupuolten väliseen poliittiseen, ekonomiseen ja sosiaaliseen tasa-arvoon, muut sanaan väärästi liitetyt asiat, esim. naisten miesten yläpuolelle kohottaminen ovat sitten radikalismia - olin valmis lukemaan.

Olen jo aiemmin tainnut tulla ilmaisseeksi, etten nauti ikävistä, ahdistavista kirjoista. Kirjan lukeminen oli jonkinlaista henkistä kidutusta. Näin sen luettuani pystyn arvostamaan osia siinä, pystyn ymmärtämään senkin, miksi se on kirjoitettu, miksi sen sanoma on ehkä pitänyt tuoda julki, etenkin julkaisun alkuperäisinä aikoin 80-luvun Amerikassa. Tuolloin presidenttinä hallinnut Ronald Reagan ja hänen valtakautensa varmasti herätti dystopisia ajatuksia itse kussakin. Silti mieleeni nousi monesti lukemisen aikana ajatus; miksi kukaan kirjoittaisi tämän tarinan? Itse kirjoittamisprosessi on varmasti ollut kymmenesti vahvempaa tuskaa kuin sen lukeminen.

Osaan arvostaa Atwoodin kirjoittajantaitoja. Tekstissä oli mielenkiintoinen tyyli, pitkiä lauseita, monisanaisia, kuvaavia listauksia, pilkulla erotettuna. Ehkä tavoitellen jotakin tajunnanvirran tapaista. Aika liikkui hyvin epäselvästi, aina välillä liikuttiin takaumissa, välillä yhdisteltiin paloja nykyajasta. Kaikki oli kuitenkin sijoitettu täydelleen oikein, siten, että tarina avautui lukijalle pikkuhiljaa juuri oikeassa määrin, olematta kuitenkaan liian irrallinen sekasotku. Tarinan kulku ja loppu olivat jokseenkin ennalta-arvattavia - koko kirjan vahvasti apaattinen yleisilme määritti jo alusta lähtien, ettei se voisi kovin radikaalisti poiketa yleisteemasta. Terävänä kirjailijana Atwood kuitenkin noudatti yhtä kirjoittamisen perussäännöistä; oli tarina kuinka ahdistava ja surkea vain, on lopussa oltava pilkahdus toivoa. Toivoa jäi hyvin heikosti päähenkilölle, enemmän Amerikan ihmiskunnalle, mutta olipahan kuitenkin. Se helpotti hiukan, joskaan ei hyvittänyt kaikkea - vain sen verran kuin kirjailija lukijalleen suo, ettei jättäisi tätä syvän ahdistuksen valtaan.

Itse asiassa valehtelin kun sanoin ettei minulla ollut ennakko-odotuksia. Jotenkin odotin, että tarina sijoittuisi keskiajalle, eikä nyt mitenkään kovin harhainen oletus, huomioon ottaen että yhteiskunnassa tapahtui ehkä siihen suuntaan kallistuva regressio. Koko kirjan ajan mielessäni säilyi mielikuva isosta, vanhanaikaisesta kartanosta, kun päähenkilö puhui asuintaloudestaan. Samaan aikaan kirja kuvasi esimerkiksi autoja myös tässä vääristyneessä nykyajassa. Loppua kohden ajatukseen tottui, mutta silti tämä sovituksen tasapaino oli mielenkiintoinen.

Aluksi mielessäni pyöri pitkään hämmentynyt, inhoava epäusko koko aiheesta; "ei näin voisi koskaan todellisuudessa tapahtua". Haluan uskoa, että se on totta, mutta valitettavasti tämänkaltainen fiktio voi hyvinkin osua lähelle todellisuutta. Atwood oli johtanut lähes kaikki teemat jostakin todellisuutemme osasesta, niin historiasta kuin nykypäivästä. Itse kirjan viimeisessä kappaleessa, niin sanotuissa historiallisissa muistiinpanoissa, Atwood kertoo pohjastaan Amerikan dystopialle, Gileadille; sen luomisprosessista, sen tavasta ottaa vaikutteita esimerkiksi niin toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista kuin raamatullisista kertomuksista.

Teemat olivat myös feministisiä, vaikkeivät ne iskeneet silmille kuin kirjan kurjassa kokonaisilmeessä, josta oli lukijan tehtävänä itse tulkita ne miten vaivautuikaan ne tulkitsemaan. Jotkin ykisttäiset kohdat tosin olivat erityisen kiperiä. Mieleeni jäi, kun päähenkilö on erotettu työstään ja kortti on mitätöity, kotona mies vain sanoo "Minä pidän sinusta huolta, aina". He's already starting to patronize me! päähenkilö ajattelee, joskin lisää perään, And you're already starting to be paranoid. Kohta osuu kipeään paikkaan: jopa kaikista läheisin, oma aviomies, aina ennen yhtäläinen, hetkessä luontuu jo kohtelemaan vaimoaan alentavasti, kun on oikeat aseet ja kohta lupakin käsissä.

Yhtä vahvasti kirjassa erottui kuitenkin voimapeli; voimasuhdanteiden asettelu ja totalitaristisen yhteiskunnan valvominen. Isoveli valvoo oli selvä tausta-ajatus; Atwood oli jopa asettanut yhteiskunnan eräänlaiseksi symboliksi siivekkään silmän.

Voidaanpa melkein sanoa, että vihasin kirjan lukemista. Olen melko hyvin sivistynyt feminismin - ja sovinismin muotojen - alalla, joten tuskinpa opin tästä mitään mullistavaa. Minulle riittää, että tiedostan ongelmat ja teen niille mitä voin, en mielelläni vapaa-ajallanikin huolehtisi niistä. Tämä kirja märehti rauhassa kaikilla kammottavilla yksityiskohdilla ja skenaarioilla, mitä kirjan kuvaama yhteiskunta voisi tuottaa, joten nautinto oli lukukokemuksesta kaukana. Mutta tiedonjano ylittää muun - ja mistä tietää, onko kirjalla jotakin uutta opetettavaa, ennen kuin sen on lukenut?

-kelmeckis

George R. R. Martin: Game of Thrones

Uskomatonta, vihdoin se on loppuun luettu! (Eikä mennyt edes kokonaista vuotta!)

Varoitus, teksti sisältää jonkinlaisia spoilereita sekä tv-sarjasta että kirjoista. 

Kuten tietenkin jo televisiosarjasta tietää, jota olen katsonut vitoskauden loppuun asti (no, jaksoa vaille loppuun asti), Game of Thrones on niin äärettömän kamala, kuin äärettömän nerokas. Kamaluus tulee tietenkin shokeeraavista hirmuteoista ja niiden normaaliudesta kirjan maailman miljöössä (hirmuteoista, jotka onneksi kirjassa keskittyvät muunkin kuin vain raskauksen ympärille). Nerokasta sen sijaan on kaikki muu; luotu kulttuuri ja uudenlaiset maailmat erilaisia uskontoja myöten, juonenkäänteet ja erityisesti henkilöhahmot. Vaikka tarina kerrotaan monien eri hahmojen näkökulmista vuorotellen, tarina ja juoni punoutuu hämmästyttävän vankasti ja helposti yhteen, eikä mukana ole vaikea pysyä.

Yhdessä pötkössä paljon eteenpäin lukeminen ilmeisesti auttoi, sillä vaikka kuinka taistelin lukemisen kanssa, tämän viimeisen lukukiintiön jälkeen tekee mieli tarttua seuraavaankin. Vaikka itse kerrontatyyli ei ole minun maulleni kaikista mukaansatempaavin, kirjan viehätys piilee henkilöhahmoissa; haluaa ehdottomasti tietää, mitä näille erilaisille ja moniulotteisille hahmoille tapahtuu jatkossa - niin "hyville kuin pahoille". (Kommatkaas, kuka on teidän lempparihahmonne? Itse olen tätä pohtinut enkä ole lainkaan varma, sillä jokaisessa henkilöhahmossa niin paljon eri puolia, toisiin vaikeampi samastua ja toisiin helpompi.)

Ikinä, ikinä en ikinä tule toipumaan Eddard Starkista, sen voin silti jo sanoa, vaikka sarjan kohdalla tapahtuneesta järkytyksestä on kuitenkin jo yli vuosi. Pelkkä tämän ajatteleminenkin saa tihrustamaan kyyneliä. Hän ansaitsi niin paljon parempaa, niin paljon parempaa! Vähän taustatietoa vahvoista tunteistani; Sean Bean näyttelee Nediä sarjassa, ja rakastan Sean Beaniä yli kaiken, sekä hänen itsensä takia, että siksi, että hän näyttää kohtalaisen paljon isältäni. Siteeni Sean Beaniin on syvä, ja katsoisin mieluusti kaikki hänen elokuvansa, ellei suurin osa olisi liian väkivaltaisia maulleni ja hänen henkilöhahmoilleen. 

Haluan myös nähdä, mitä kaikkea kirjoissa on tehty eri tavalla kuin sarjassa, varsinkin kun viimeinen petti odotukset rankasti. Tältä tuntumalta kirjasarja tuntuu jokseenkin paremmalta, vaikka mitä olen kuulostellut ja itselleni spoilannut, jotkin kirjojen henkilöiden juonista ovat hiukan kyseenalaistettavia... Olen silti tarpeeksi utelias tarttumaan seuraavaankin osaan, kun sen aika tulee. Ensimmäinen kausi ja kirja silti taitavat seurata toisiaan lähes täsmälleen.

Suosittelen kyllä kirjaa kaikille, joita yhtään kiinnostaa. Itse silti olen onnellinen, että tartuin sekä sarjaan että kirjaan vasta muutama vuosi myöhemmin kuin sarjaa minulle ensimmäisen kerran suositeltiin. Pystyin nyt sekä paremmin kestämään graafiset kohtaukset, että arvostelemaan kokonaisuutta kriittisemmästä ja kypsemmästä näkökulmasta. Aiempi argumenttini pitää: 100% kamalaa ja 100% nerokasta. (Yhyy... Ned Stark...)

Siinä lyhyt katsaus lukukokemukseeni, lyhyt, koska jos lähden tarkemmin ruotimaan, ei tekstistä (eikä illastani) tule koskaan loppua. Seuraavana kirjana aloitin hyllyssä noin 3 vuotta lojuneen Charles Dickensin Little Dorrit'in, saa nähdä miten sen lukeminen sujuu (hohhoijaa). 

Eipä muuta, hyvää viikkoa!

-kelmi

Stephenie Meyer: Så länge vi båda andas

Kappas, kaksi kuudesta blogikirjoituksestani koskevat Stephenie Meyerin teoksia! (Miten tässä näin kävi.) Kuten otsikosta ja kuvasta näkee, viimeisin luettu kirjani on Aamunkoi ruotsiksi. Päätin valmistautua ruotsin yo-kirjoituksiin lainaamalla muutaman kipaleen ruotsiksi kirjastosta - Divergenttiä aloitin mutta loppujen lopuksi päädyin lukemaan vain tämän kokonaan. Jokin Meyerin tunteikkaassa kirjoitustyylissä edelleen vetoaa, ja sanasto oli tarpeeksi helppoa että loppuun asti selvisi vain muutamalla sanakirjatarkastuksella.

Jätän kirjakuvauksen väliin, tuskin kukaan on välttynyt kuulemasta, mitä kirja käsittelee, ja jatkossa seuraa myös spoilereita. 

Kuten sanottu, pidän kyllä Meyerista ja sekä twilighteista että Vieraasta. Suurimpana osatekijänä tässä on kirjoitustyyli, joka kyllä on yksinkertaista ja kenties tylsää, mutta menee kuitenkin sille tunteiden tarkastelutasolle jollaista itsekin kirjoitan halutessani syventyä johonkin tosi hömppään. Toisin sanoen ei minulle mikään kovin vakavasti otettava kirja, ja toivon mukaan ei myöskään kenellekään muulle teinivuosiensa ylittäneelle. Vieraassa plussana on vielä mielenkiintoisemmat hahmot, juoni sekä etenemistahti. (Lisää rakkaushömppää halajavat, suosittelen.)  Etenkin nuorelle, vaikkapa yläasteikäiselle lukijalle twilight-saaga on mielestäni ihan hyvä vaihtoehto - ja Aamunkoihin pakotettu äitiysteema sekin vetoaa jos on jo pyörällä päästään edellisiin osiin. 

Muutaman kerran huomasi selvästi logiikan pettävyyden juonenkäännöksissä, ja jotkin keskustelut yrittivät selvästi vain pakolla tukkia aukkoja juonessa, joita kirjaa tehdessä oli tullut huomattua. Ainakin näin kriittiselle lukijalle kohdat pistivät typerästi silmään. Tietenkin ruotsiksi lukeminen toi erilaista perspektiiviä, kun kaikki tekstin vivahteet eivät vielä tulleet aloittelevalle lukijalle selviksi, mutta mitä nyt muistelen suomeksi lukemisesta, melko samoilla linjoilla olin tämänkin lukukerran jälkeen.

Sekä Bella että Edward henkilöhahmoina olivat erittäin tylsiä täydellisyydessään satunnaista draamaa lukuunottamatta, kuten monet muutkin hahmot. Toisaalta en pane liikaa vastaan, sillä en ole niiden tarinoiden suurin fani, joissa sankari/ttarella ei koskaan mene mikään hyvin, tai vihollinen on aina ylivertaisempi. (Olisiko tuosta Tuulen viemää-tekstistä jo tämän arvannut.) Jacob-osion kohdalla kyllä hämmästyin, kuinka paljon mielenkiintoisempaa tekstiä oli lukea ja - joskaan nyt en halua liioitella - epäilen, että Meyerilla löytyisi rahkeita parempaankin kirjallisuuteen. 

Toki koko kirjasarjaa täytyy muistaa katsoa sellaisena kuin se on: nuorille kirjoitettu Mary Sue tarina. Itse tuen Mary Sue-hahmojen kirjoittamista etenkin, jos kyseessä on nuori kirjoittaja, joka harjoittelee taitojaan, olenhan itsekin ala-asteella sellaisen tarinan parissa aloittanut. Liian täydellinen hahmo kuuluu prosessiin, päähenkilöstä tulee sellainen kuin itse haluaisi olla. Twilight toimii hiukan päinvastoin. Se antaa lukijalleen upean, vampyyrivoimia omaavan rikkaan poikaystävät plus kaikki mukavuudet, "samastuttavan" päähenkilön keskivertaisuudesta huolimatta. Bella on kaikkea, mitä Mary Suelta voidaan odottaa; älykäs, kaunis muiden silmissä itse sitä tietämättään ja loppujen lopuksi vielä täydellinen vampyyri. Jos ei jaksa itse kirjoittaa, mikäpä parempaa kuin syventyä lukemaan jonkun toisen kirjoittamaa Mary Sueta!

Liikaa nyt yksittäisiin vääryyksiin tai typeryyksiin paneutumatta, kokonaismielikuva jää keskivertaisen hyväksi. Monet juonen osat vetosivat minuun enkä näe loppuratkaisussa erityisemmin mitään väärää. Oli ihan virkistävää, ettei lopussa ollut mitään järkyttävää taistelua ja kaikki kävi täydellisen hyvin. Ei se realistista ole, mutta mikä nyt twilightissa sitä olisikaan. Avainasia samankaltaisessa kohtauksessa on jännityksen säilyttäminen, kun kuvataan taistelun reunalla keikkumista, ja sekin suhteellisen hyvin lopussa onnistui. 

Siinä jotain mielipiteellistä höpötystä ihan vain sen takia, että juhlin onnellisena yhden kirjan päättymistä. Kohta toivon mukaan saan sen Game of Thronesin loppuun ja voin siirtyä eteenpäin kirjalistalla. Lista on nimittäin pitkä - näin välivuotena aion panostaa erityisesti lukemiseen (toivottavasti työnteon ohella). Vaihdoin nimenkin sitä varten että pystyisin tekemään sivustosta edustavamman jos kerran täällä useammin hääräilen, mutta se tulee toivon mukaan vielä muuttumaan (ensimmäinen raakaluonnos oli kelmi ja viisasten kirjat, muttei sekään oikein toimi. Olen tosi huono sanaleikeissä).

-kelmi

Matthew Quick: Silver Linings Playbook

Patrick Jr. Peoples on tuomittu oikeudessa mielisairaalaan, yksikään hänen vanhoista tutuistaan ei käy vierailemassa ja hänen vaimonsa on määrännyt pariskunnalle erillisajan, jonka aikana kumpikaan ei ota yhteyttä toiseen. Kaikesta huolimatta Pat uskoo hopeareunukseen tummissakin pilvissä, ja päättää parantaa itseään kaikin tavoin, saadakseen vaimonsa takaisin ja tullakseen hänen arvoisekseen. Kotiin päästessä käy kuitenkin ilmi, että tietyt asiat, jopa vuodet ovat kadonneet Patin muistista täysin, eikä sopeutuminen normaaliin elämään mielisairauspotilaana olekaan kovin helppoa. Onneksi Pat tutustuu Tiffanyyn, joka ei itsekään ole elänyt kovin helppoa elämää..

Pahoittelut esittelytekstistä, en jaksanut panostaa ihan sata. Mutta yksi kirja "omistan, mutta en ole lukenut"- listalta rästitty pois! *confetti* Tuli kamalan itseensä tyytyväinen olo kun sai jotain luettua, ja yllättävästi päädyin pitämään kirjasta paljon, jopa enemmän kuin elokuvasta, joka sekin oli minusta onnistunut. Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten ja aloin lukea, mutta jossakin vaiheessa innostus väljähti ja kirja jäi roikkumaan sinne 70 sivun paikkeille. Sen tähden aloitin uudestaan alusta, kun nyt aloin lukea, kun en varmaksi edes muistanut, mihin olin jäänyt. 

Jos olet nähnyt samannimisen elokuvan, tiedät paljon juonen kulusta, mutta paljon oli myös erilaista kirjaan verrattuna. Suosittelen kääntymään nyt takaisin, jos et tahdo nähdä spoilereita. Henkilöhahmot olivat melko lailla samat (paitsi kirjassa ei puhuttu suoraan Patin isän mielenterveyshäiriöistä, eikä pakko-oireita kuten kaukosäätimien järjestäminen ollut) ja juonikin suurin piirtein. Ainakin noin 50 sivua kirjasta oli kuitenkin jätetty pois, ja asioiden järjestys oli jossain paikoin erilainen, mikä teki kirjasta mielenkiintoista luettavaa elokuvan nähneellekin. Nyt kun sitä miettii, nämä kaksi teosta olivat juoneltaan hämmästyttävän erilaiset, vaikka perusidea säilyikin. 

Mielenterveysasiat ovat aina olleet minulle läheisiä, sillä tiettyjä sairauksia esiintyy perheessäni, äitini on psykologi, ja tietenkin mielenterveysvaivat ovat tuntuneet yleistyvän koko ajan - niiltä ei voi välttyä, eikä niitä voi lakaista maton alle. Kirja onnistui mielestäni osuvasti kuvaamaan potilaan elämää ja toi esille joitakin hyvin tärkeitä pointteja, niin asian piiristä kuin maailmasta yleensäkin. Pat on henkilönä hitusen lapsekas, minkä tähden tämän älykkäät ajatukset tulevat lukijalle ei-agressiivisella tavalla - teksti ei tunge mielipiteitä lukijan kurkkuun, vaan pistää ajattelemaan. Hitusen samalla tavalla toimi Harper Leen To Kill a Mockingbird. Toisaalta lapsekkaampi kerronta myös korostaa, että Patin mielessä on jotakin erikoista, ja esimerkiksi pakkomielteinen vaimon, Nikkin, ihannointi ja luotto tämän paluuseen (suoran ein jälkeenkin) saavat tuntemaan sympaattisia tunteita. Mielisairautta kuvataan inhimillisesti - ei pelkästään epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön pelottavia piirteitä jonkun muun näkökulmasta - mitä tämä maailma tarvitsisi enemmän. 

Elokuvassa oli muutamia rakentavan kritiikin paikkoja, toiset olivat kirjassa paremmin. Elokuvan lopussa jäi mieleen pieni epäily, tulisiko Patin ja Tiffanyn suhteesta yhtään mitään, sillä elokuvassa Tiffany oli persoonallisuushäiriöinen paljon selvemmin, kuin kirjassa. Kirjassa hänet esitettiin paljon maltillisempana, ja annettiin ilmi, että hän oli toipumassa takaisin normaalin elämän piiriin niin hyvin kuin kyseisten rajojen sisällä pystyy. Myös Pat sai tarvitsemansa ympyrän sulkeutumisen kirjassa paremmin, minkä tähden suhde tuntui jäävän paremmalle pohjalle, kuin elokuvan "rakkaus korjaa kaiken". Kirjassa oli kuitenkin elokuvan tavoin Patin ja tämän terapeutin välillä vahva ystävyyssuhde istuntojen ulkopuolella. Yleiskuva kirjasta jäi kuitenkin erinomaiseksi. 

Siinä lyhyt kommentti lukukokemuksesta, suorittelen ehdottomasti kaikille luettavaksi, vaikkapa toiveeksi joululahjalistalle! Seuraavaksi on luvassa luultavasti Huckleberry Finn tai the Great Gatsby.

- kelmi

Stephenie Meyer: Midnight Sun

Surukseni ilmoitan, etten ole vieläkään saanut luettua Game of Thronesia tai yhtäkään niistä muistakaan 2400500 kirjasta, jotka lukulistallani ovat. Sen sijaan kuultuani Stephenie Meyerin julkaisemasta, omasta kirjastaan tekemästä fanfictionista, Life and Deathistä, päädyin vihdoin lukemaan tämän nettiin vuodetun raakaversion Twilightista Edwardin näkökulmasta.

Myönnetään, Stephenie Meyer on häpeällinen heikko kohtani. Ihastuin 13-vuotiaana Twilightiin yhtä lailla kuin muutkin samanikäiset nuoret, sitten kävin järjestelmällisesti läpi viha- ja halveksintavaiheen, kunnes päädyin pisteeseen, jossa saatoin olla neutraali sarjaa kohtaan. En tiedä paljonkaan Stephenie Meyerista, mutta yleensä hän on antanut ystävällisen ja keskivertaisen älykkään kuvan, joten suhtaudun myös kirjailijaa kohtaan neutraalisti. Hänen toinen kirjansa (kirjasarjansa? huhuja jatko-osasta on liikkunut) Vieras kuuluu yhä lempikirjalistalleni, ihan vaan sen takia, että rakastuin teokseen ensimmäisellä lukukerralla niin palavasti.

En siis viime aikoina ole ottanut osaa niin Twilightin kuin kirjailijankaan haukkumiseen, joskaan en myöskään ole puolustanut. Totuus on, että kyseessä on juuri siihen ikäluokkaan, johon minäkin kuuluin, iskevä nuorison hömppäromaani. Mikään siinä itsessään ei ole pahaa. Toiset haukkuvat Twilightia huonojen vaikutelmien antamisesta, mutta missään suhteessa ei kirjaa voi verrata toiseen julkaistuun fanfictioniinsa, Fifty Shades of Greyhyn. Yhteiskunnallista oikeutta vaativa puoleni ei nostanut päätään kuin muutaman kerran, Edwardin pöljän stalkkeriuden, ja toisen kerran Bellan "epäpukevaan, liian isoon neuleeseen" kohdistuva arvostelu. Muille mahdollisille vikapisteille löytyy syitä (tai tekosyitä).

No, joka tapauksessa menneitä aikoja fiilistelläkseni (koska Life and Deathiä ei vielä saa käsiinsä) päädyin lukemaan Midnight Sunin. Netistä lukiessa meni helposti, tuskin kolmea iltaa käytin tähän kesken loppuvaan demoon. Pitkään olen toivonut jotakin hömppää, romanttista luettavaa, sillä maailman asioista ja naisten oikeuksista huolissaan oleva puoli tarvitsee välillä lepoa, jonka höpsö rakkausjuoni voi tarjota. Ei kuitenkaan sanoa kuin että luojan kiitos, että tämä kirja kirjoitettiin Bellan näkökulmasta.

Yksi kirjasarjan eduista lieneekin ollut juuri hyvin mustavalkoinen ajattelu - (post)formaalin ajattelun tasolle päästään vasta murrosiän jälkeen, jos silloinkaan, mihin saakka tuntuu turvalliselta nähdä henkilöt joko hyvinä tai pahoina. Voidaan tietenkin kiistellä, onko tästä kyse Edwardin kohdalla (taistelu hyvän ja pahan, "hirviölle" periksi antamisen ja oikein toimimisen välillä tuli esiin vähintään 500 kertaa per sivu), mutta henkilöhahmona Edward on hyvin yksiulotteinen ja tylsä. En voi antaa pitävää lausuntoa, mutta entisten lukukokemusten perusteella muistelisin, että Bellasta jäi ainakin jonkin verran parempi ja inhimillisempi kuva. Edwardia ei kiinnosta muu kuin Bella, Bellasta huolehtiminen, Bellasta unelmoiminen, hänen ajatustensa selvittäminen, Bellan nukkuminen, Bellan tappaminen, Bellan pitäminen elossa jne. Konkreettisena kirjana kirja olisi ollut todella pitkästyttävää luettavaa. Tietenkin kyseessä on vasta raakaluonnos siitä kirjasta, joka mahdollisesti oltaisiin voitu julkaista, joten uskon ja toivon, että kustantaja olisi neuvonut editoimaan rajusti, ja lopputulos olisi ollut monipuolisempi. (Tosin ottaen huomioon, miten Life and Death menestyy heppoisin juoniperustein, pelkkä Twilightin leima olisi luultavasti riittänyt suosioon.)

Joka tapauksessa, luettava oli tavallaan valaisevaa, toisaalta ennalta-arvattavaa ja välillä erittäinkin äklömakeaa. Edwardista maalattiin todellinen gentlemanni ja unelmien prinssi. Loppuun asti kuitenkin pääsin, eli en voi väittää etten olisi ehkä jopa nauttinut lukukokemuksesta. Pakkohan sitä on välillä relata ja päästää irti normaaleista vaatimuksista. 

Lisäksi, tämäkin pätkä sai minut uudestaan innostumaan vampyyreistä henkilöhahmoina. Toinen heikko kohtani. Lähdenpä tästä suunnittelemaan laajempaa tarinaa vanhalle OC'lleni... See ya, toivotaan että kerään voimani ja saan kohta ekan GoTin luettua. 

-kemli

D. H. Lawrence: Lady Chatterley's Lover

Jälleen ilmoitan kirjan nimen sen alkuperäiskielellä, koska satuin sen englanniksi lukemaan - suomeksi se olisi tietenkin Leidi Chatterleyn Rakastaja, tai jotain siihen suuntaan. Aloitin kirjan lähes heti Persuasionin jälkeen, enkä millään olisi jaksanut lukea sitä eteenpäin. Loppua kohden tahti vähän parani ja lukeminen kävi helpommin, mutta oli se silti melkoista taistelua.

Paras varmaan puida ongelmakohtia läpi, ennen kuin annan minkäänlaista kokonaista arvioida - itselläkin on aina lukemisen jälkeen vähän aikaa sekava olo, ettei oikein tiedä, minkälaisen tuomion antaisi. Aloitetaan vaikka siitä, mikä yleensä nostetaan kirjan leimalliseksi ominaisuudeksi, ja miksi teosta minulle oikeastaan suositeltiin. Syy siihen, miksi kirja ilmestymisvuonnaan sensuroitiin Britanniassa, eli kohutut seksikohtaukset, olivat jotenkin häiritseviä. Ensimmäisellä kerralla tämän rakastetun kanssa (jonka etunimeä en muista, sukunimi taisi olla Mellors) päähenkilö kärsi masennuksen aalloista ja oli vain puoliksi tajuissaan kun seksi tapahtui. Sen jälkeen seurasi ajanjakso, jolloin Connie oli vastahakoinen ja sanoi muutamasti ei, ennen kuin "antoi periksi". Myöhemmin tietenkin vastahakoisuus katosi ja Constance oli itse aivan yhtä innokas, ellei innokkaampikin ("Oh, kiss me!!11). Mutta ei silti voinut olla jäämättä ikävä maku suuhun.

Kirjan loppupuoliskolla Connien ja Mellorsin suhde ja rakkaus otettiin itsestäänselvyytenä, mutta etenkin sen alkutaipaleella suhde tuntui ylipäätään olevan todella heikolla pohjalla. Ennen "ekaa kertaa" kaksikon suhde oli harvasanainen ja lähes vihamielinen. Toista ei ajateltu lainkaan hellästi. Sitten yhtäkkiä kun nainen on tunteiden vallassa niin mies tajuaa haluavansa tätä suunnattomasti ja sitten ollaankin jo panemassa. Tai mies panee. Ei ollut oikein sitä, mitä seuraavalta lukukokemukseltani hain. Olen jo muutenkin menettänyt melkein kaiken innon lukemista kohtaan, eivätkä romanssit ole erityisesti innostaneet, mutta viime aikoina olen ollut sellaisessa mielentilassa, että ehkä jaksaisin lukea sellaisen leppoisan kirjan, jossa on kiinnostava, koukuttava ja tunteita nostattava romanssi. Lady Chatterleyssä lähinnä kuvailtiin seksiin liittyviä tuntemuksia. Välillä liian yksinkertaisesti, ja välillä seksi nostatti päähenkilöiden mieleen ajatuksia universumista, jotka taas olivat liian runollisia, että olisin jaksanut hyppimättä lukea.

Taustalla nakutti jatkuvasti ajatus siitä, miten Lawrence mitä luultavimmin kuului itse yläluokkaan ja varakkaisiin, joilla ei sitten ollut muuta tekemistä kuin alkaa ajattelemaan ja levittämään omia ajatuksiaan. Raha oli monesti puheenaiheena, muutaman kerran mainittiin, miten rahasta on tullut syövän kaltainen sairaus, eivätkä alaluokat voi muusta puhuakaan. "He refused to care about money." Tämänlaiset kommentit saavat rypistämään otsaansa - siinäpähän sitten olet välittämättä jos on varaa olla välittämättä.

En itse asiassa lukiessa kiinnittänyt mitään huomiota kirjoittajaan, ja koska tarina on kerrottu naisen näkökulmasta - ihan uskottavasti - oletin lukevani naisen kirjoittamaa kirjaa. Lukukokemuksen jälkeen luin nopeasti jonkinlaisen tiivistelmän kirjailijan elämästä, ja kyllä sen jotenkin luissaan tunsi, että en nyt pitele käsissäni kovinkaan mukavan henkilön kirjoittamaa teosta. Ilmeisesti toiset kuitenkin pitävät kirjaa oodina rakkaudelle, kun niin monet vanhemmat henkilöt ovat sitä minulle suositelleet (epäilen, että viehätys johtui estottomasta seksin kuvailusta, eikä kai voi heitä syyttää kun AO3 ei ollut vielä heidän lukuaikanaan keksitty). Omasta mielestäni se on kaikkea muuta, ja ainoat varteenotettavat pointit koskivat sotaa ja sitä teollista mullistusta, jonka vallassa maailma 1900-luvun alussa oli. Edellisen asian kohdalla kirja kyllä avasi silmiäni, ja oli mielenkiintoista nähdä jonkun silmin se - varmasti hyvin kauhistuttava - muutos kauniista maaseuduista ja puhtaasta ilmasta pieniksi, rähjäisiksi pikkukyliksi, joissa riistetyt hiilityöntekijät tulisivat elämään yksinkertaista ja ankeaa elämäänsä. Voihan toki olla, ettei se ollut pelkästään ankeaa, enkä itse asiassa kannatakaan näin romanttista ajatuksen mustavalkoisuutta kuin joksi äskettäin sen ajanjakson pelkistin, mutta hiilikaivokset kuulostavat kyllä silti ihan dystopian aineksilta.

Joka tapauksessa, (eksyin taas reitiltä) kirjoittajan oma elämä näkyy tietenkin hänen kirjoittamassaan kirjassa, mutta hyvin erikoisilla tavoilla. Jokaisessa tarinan henkilössä on jotain hänen omaansa. Aatteellisesti kuvittelisin Mellorsin edustavan eniten Lawrencen omaa ajatusmallia, mutta hänen avioliittonsa taas heijastaa Connieta ja tämän alkuperäistä, jaloista halvaantunutta miestänsä Cliffordia. On mielenkiintoista, että Connie on tarinan sankaritar ja henkilö, jonka tilanteeseen kuuluu samaistua, jonka puolesta pitää toivoa, että tämä pääsisi Mellorsin kanssa yhteen ja onneen, vaikka Lawrencen vaimo itse oli pettäjä ja varmasti ainakin jollakin asteella kirjailijan oman elämän 'pahis'.

Lawrence itse rakasti luontoa ja vihasi teollisuutta, ja Cliffordin olikin tarkoitus kuvastaa hänen vihaamiaan teollisuuspomoja. Cliffordin mielipiteet esimerkiksi alaluokista ja heidän olemuksestaan ovat tosiaan vihaa herättäviä, mutta henkisesti tunsin itse eniten läheisyyttä Cliffordiin. Sen takia oli hyvin turhauttava lukea läpi kirjan, miten kaikki salaa tai vähemmän salaa häntä vihasivat. En tietenkään koe itseäni ihan yhtä lapselliseksi, ja arvomme eivät käy yhteen, mutta muutamassa kohdassa pystyin samastumaan Cliffordiin enemmän kuin kehenkään muuhun. Päähenkilöt taas arvostivat mielen ja ajattelun sijaan fyysistä olemusta ja uskoivat fyysisen yhteyden olevan onnen lähde - he olivat myös erinäisissä asioissa hyvin vahvoja persoonia ja katsoivat alaspäin mielen älykkyyttä. Tuulen viemään jälkeen kaipaisin tästä teemasta vähän vaihtelua.

Lady Chatterleyn rakastajaa on monesti kritisoitu feministiseltä kannalta, mutta feministejäkin on kritisoitu kirjan kritisoimisesta. Minä en sinänsä jaksa ottaa kantaa - vanha kirja ja vanhat arvot, ja mikäli sain oikean kuvan lähteistä, joita vilkaisin, kirjoittaja oli joka tapauksessa lievästi kusipää. Jotkin seikat, kuten nämä seksikerrat ja kerran käyty keskustelu naisista, joissa Mellors sanoo vihaavansa enemmän kuin mitään muuta lesboja, tietenkin herättävät ärtymystä, eikä naisia esitetä erityisen hyvässä valossa, mutta ketään ei tässä kirjassa oikeastaan esitetä hyvässä valossa. Miehiä morkataan useasti sanomalla, että kaikki miehet ovat menettäneet miehisyytensä. En siis jaksaisi tältä kantilta alkaa jauhaa, kunhan sanon, että ehkä juuri tämän negatiivisuuden takia kirjaa oli jotenkin vastenmielistä lukea.

Lopputiivistelmänä voisi sanoa, että kirja oli hyvä, mutta en pitänyt siitä. Siinä oli monia hyviä näkökohtia ja ajatuksia, jotka pistivät miettimään ja joita saattoi jopa kannattaa, mutta se ei riittänyt saamaan minua nauttimaan lukukokemuksesta. En pitänyt astelmasta enkä yhdestäkään henkilöstä, enkä oikeastaan vieläkään tiedä, olisiko pitänyt pitääkään. Kirjassa otettiin kantaa moneen asiaan, mutta se oli myös monta kertaa hyvin ongelmallinen näin liberaalin nykymaailman asukin silmin. Jos joku kysyisi, niin en suosittelisi. Voihan tietysti olla, että luin kirjan vain väärässä mielentilassa ja muut ovat saaneet parempi lukukokemuksia. Jos näin on, niin kertokaa toki, mitä itse piditte!

- kelmi

Jane Austen: Persuasion

Tällä kertaaluin tosiaan vasemmalla näkyvän Persuasionin (taitaa olla suomeksi Viisasteleva sydän, vaikken oikein ymmärrä, miksi.) Ylpeyden ja ennakkoluulon olen aikaisemmin lukenut suomeksi, mutta kun se tuossa kuvassa esiintyi, en jaksanut alkaa leikkailemaan. Sitä paitsi viittaan siihenkin tässä muutamasti.

 Olen aika ylpeä itsestäni, että sain kirjan sentään viikon aikana luetuksi. Sivumäärä oli vain 300 sivua, mutta ottaen huomioon, kuinka hitaalla tahdilla olen viime aikoina kirjoja lukenut, on tapahtunut ainakin parannusta. Tästä se lukeminen taas lähtee, vannon!

Ei ole tällä kertaa yhtä syvällisiä ajatuksia kuin Tuulen viemää kohdalla, osin koska Austenit yleensäkin ovat ainakin minulle sellaisia, ja toiselta osin varmasti siksi, että suoritin lukemisen englanniksi ja välillä meni lauseiden pointteja ohi sieltä täältä. Eikä aina ollut kyse siitäkään, etten olisi tiennyt sanastoa, mutta lauseet olivat niin hemmetin pitkiä, että puolessa välissä saattoi pysähtyä miettimään, mistä tässä nyt oikein olikaan kyse. Loppua kohden kyllä helpottui se ymmärtäminenkin.

Tarinassa siis pääosassa on Anne Elliot, arvostetun, mutta tuhlailun jälkeen köyhtyneen sir Walter Elliotin tytär - yksi kolmesta. Tapahtuma-aikaan Anne on 28-vuotias (ainakin ymmärsin näin..?), mutta monesti viitataan noin 8 vuotta sitten tapahtuneeseen, kun Anne äitihahmonsa Lady Russellin ohjeesta antoi rukkaset miehelle, jota rakasti. Nyt Anne ja tämä mies, kapteeni Wentworth, tapaavat uudelleen ja saavat uuden mahdollisuuden. Olipas sekava selitys - ehkä sain kirjasta vaikutteita.

Joka tapauksessa, oli sinänsä ihan mukavaa lukemista, juoni oli mielestäni hyvin kiinnostava ja vaikka en ihan yhdeltä istumalta lukenutkaan, niin kyllä kirjaan jaksoi uudestaan tarttua. Jälleen jouduin kuitenkin huomaamaan, että jotenkin Austen ei vain iske, liekö sitten edelleen jotakin kypsymättömyyttä, vai mitä. Ylpeys ja ennakkoluulo -pientelevisiosarja on aina ollut minulle rakas ja sen myötä henkilöhahmot, mutta kyseisestä kirjasta ei minulle välittynyt samanlaista tunnetta. Persuasionissakin huomasin, että kaikki kiinnostavat keskustelunkohdat ohitettiin pelkällä "seurasi pitkä keskustelu" maininnalla, jossa sitten kerrottiin, mitä oltiin puhuttu. Oli tietenkin myös vuoropuhelua, mutta se loppui monesti omasta mielestäni hölmöön paikkaan - ehkäpä olisin kaivannut lisää  keskusteluja Annen ja kapteenin välillä. Kaikista mielenkiintoisimmat paikat jäivät jotenkin etäisiksi, kun niihin ei tullut lähempää otetta keskustelun avulla.

Näin ollen samanlainen intohimo jäi saamatta, kuin vaikkapa Humisevan harjun kohdalla. Tietenkään ei jokaisessa kirjassa samanlaista tarvitse ollakaan, ja pienistä puutteistaan huolimatta Persuasion oli mukavaa luettavaa. Ei aina jaksa lukea kirjoja, jotka saavat tunteet ailahtelemaan laidasta laitaan ja kyyneleet virtaamaan vuolaasti.

Mitäpäs siinä muuta - ensi kertaan.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Sainpa tosiaan vihdoin sen Tuulen viemää pois lukulistalta, niin kuin lupasinkin, ja vieläpä melkein sen 450 sivua iltapäivässä. Nyt on jo vähän laantunut fiilikset sitä kohden, mutta voin silti kertoa, mitä kyseisenä yönä tapahtui - olen siinä käsityksessä, etten ole ainoa, jolle on näin käynyt. Mahdollisille lukijoille tässä kohtaa tiedoksi, että spoilereita luvassa.

Noniin, kiristelin hampaita noin 70 viimeistä sivua ja odottelin, että se siitä paranisi, koska siihen mennessä oltiin menty lähinnä alamäkeen. Helppo arvata, ettei sitä tapahtunut. Sehän lukee jo kirjan takakannessa, joten sanottakoon se tässäkin, että viimeiset sanat hokevat samaa kuin mikä on tasaisin väliajoin toistunut koko kirjan läpi: "Ajattelen sitä sitten huomenna. Huomenna on uusi päivä." Toki ymmärrän, että tämä osaltaan on riittävä loppu, toiveikas, eikä mikään täysin musertava (koska sellaiset kirjat tuskin paljoakaan muuta kuin järkytysarvoa saavat), mutta silti liikaa minulle. Etten nyt ihan katoa raiteilta niin sanon ensin ensimmäisen asian loppuun...

Sitten suljin kirjan ja vein pöydälle ja ajattelin, että piti siihenkin tuhlata aikaa. Ehkä se on naiivia eikä kovin älykkäästi sanottu, mutta mieluummin luen sopivan romanttisen filosofia hömppäkirjoja, kuin tällaiseen mielentilaan saattavia teoksia. Tarvitsen alun, keskikohdan, huippukohdan ja lopun, jossa kaikki selviää. Tuulen viemää sen sijaan esittää Scarlettin ja Etelävaltion elämänkamppailun (monelta osaa varmasti totuudessaan) taisteluna taistelun perään, ja vaikka loppu sisältäisikin toivoa, se selvästi osoittaa, että taistelu ei ole lopussa, Eikä mahdollisesti tule koskaan olemaankaan, ennen haudan rauhaa, sillä elämä on ainaista taistelua. Ja minä kun olen itse osaltani unelmoiva, ja entiseen ja tuttuun takertuva Ashley Wilkes enemmän kuin elämänjanoinen Scarlett tai edes hiljaisen arvokas Melanie, sulkisin mieluummin korvani tällaisilta asioilta.

Nojoo, nyt kun olen vähän aikaa kirjasta toipunut, niin tietenkin olen iloinen, että sain sen luettua, sillä kyllä se silmiä avarsi monessakin suhteessa, ja Margaret Mitchellin aivan uskomatonta työtä on pakko kunnioittaa. Tietysti kävin netin ihmeellisessä maailmassa lukemassa heti muiden mielipiteitä, ja sieltä saamani tiedon valossa voin myös ymmärtää täysin loppuratkaisun, johon päädyttiin. Scarlettin voi nimittäin tulkita symboloivan kuvainnollisesti koko Etelävaltiota ja sen elämänvaiheita, alun yltäkylläistä rauhaa, sitten jatkuvaa elossapysymisen taistelua ja Pohjoiseen sopeutumista, lopun vastahakoista alistumista. Itse asiassa tämä henkilöhahmon symbolinen merkitys on näin suorastaan nerokas. Se ei silti tarkoita, että olisin nauttinut lukemisesta, vaan koko ajan odotti, että jotain hyvää tapahtuisi, vaan ei.

Ennen lukemista ajatukseni oli tietysti, että kirjan pääidea olisi Rhettin ja Scarlettin rakkaussuhde, vaikka loppujen lopuksi se tuntui vain sivujuonteelta. Edellisen pointin valossa en sitten tiedä, edustaako Rhett kirjassa Pohjoista, (jotenkin ei tunnu siltä). Heidän välillään tapahtui kyllä muutama melko mielenkiintoinen kohtaus, eniten pidin Scarlettin vierailusta Rhettin luona vankilassa. Rhett oli tavallaan hyvin mielenkiintoinen ja älykäs tyyppi, mutta koko ajan toivoin, että hän olisi saanut nenilleen. Melanie oli ainoa, joka siihen jollakin kiltteyden asteellaan pystyi - Scarlett ei ikinä osannut lausua suustaan oikeita sanoja. Tietenkin olisi tuona aikana ollut mahdotonkaan sanoa sitä, mitä nykylukija ajattelee - nykyään asiat laitetaan niin eri perspektiiviin, ja itselle oli helposti nähtävissä kaikki vääryydet.

Loppua kohden Scarlettin tajutessa, että Rhett on ainoa, joka on aina ollut hänen luonaan, ajattelin, että voi hitto nainen, et kai nyt sen jälkeen mitä kamalaa mies on koko naimissaolon ajan tehnyt, tajua yhtäkkiä että oooo sehän on suojellut minua ja ollut niin kiltti jnejne tajuatte pointin. Tavallaan saan olla onnellinen, että niinhän ei sitten oikeastaan käynyt - he eivät päätyneet onnellisina yhteen ja yhtäkkiä saaneet täydellisen terveellistä suhdetta aikaiseksi. Siihen asti se oli nimittäin ollut pelkkää hyväksikäyttöä sanan joka merkityksessä. Mutta varsinkin Rhettin suhtautuminen elämään, kaiken toivon katoaminen lopussa sai ainakin minut tuntemaan itseni niin petetyksi, niin karvaan petetyksi, että olisin voinut heittää kirjan seinään. Myös Scarlettilta oli kaatunut kaikki päälle - jälleen kerran, ja jälleenrakentaminen alkaisi alusta, jos se pitkälle koskaan pääsisi. Rakkaus maahan oli ainoa jäljellä, ja vaikka se jonkinlaista turvaa toi, ei ainakaan lukijalle paljoa koko sen rakennetun korttitalon kaatumisen jälkeen.

Yksi mielenkiintoinen näkökanta lisää oli lasten kohtelu kirjassa, ja Scarlettin suhden lapsiinsa. Tuntuu kovin vaikealta uskoa, että sillä tavalla kasvatettu naisihminen kuin Scarlett O'Hara voisi kiinnittää niin vähän huomiota omiin lapsiinsa - välillä joutui oikein miettimään, että mitäs vaikka pikku Wadelle nyt kuuluu, kun hänestä ei ole kirjoitettu mitään ainakaan 50 sivuun. Ja sitten kun asuttiin Rhettin kanssa, kaikki lapset roikkuivat hänen helmoissaan ennemmin kuin äitinsä, jota he kyllä rakastivat, mutta pelkäsivät. Ei ihmekään, mutta kuten joka alalla, ei voinut olla olematta välillä Scarlettin puolella, ja vaikka se minulle merkitsikin ehkä enemmän kuin itse Scarlettille, tuntea sen suureksi vääryydeksi, että jopa omat lapset rakastavat toista enemmän kuin itseä.

Scarlettin voimavaroja ei voinut olla ihailematta, ja elämän kovaa kohtelua kiroamatta, mutta ei hahmoon kyllä kovin pitkällisesti voinut kiintyä, kun ei tuntenut paljoakaan samastusta. Etenkin silloin, kun Scarlett ja mahdollisesti Rhett yhdessä pilkkasivat Ashleytä, johon tunsin paljon enemmän yhteyttä. On se aika saavutus, että saa kirjoitettua näin pitkän kirjan henkilöstä, josta ei voi pitää kovinkaan paljoa. Sen pitkän ajan jälkeen tulee kiintyneeksi ja tuntee kyllä henkilön ylä- ja alamäet, mutta sisukkuus onkin ehkä ainoa hyve, jonka Scarlettin nimiin voi laittaa. Joku voisi myös ehkä sanoa, että olihan hän älykäskin, ja se on totta joillakin osa-alueilla - mutta esimerkiksi ihmistuntemus ja ihmisluontoon liittyvä älykkyys puuttui lähes kokonaan. Itse ehkä lukisin älykkyyden sisälle korkeintaan bisnesvaiston. On tietenkin muistettava, että tämä oli vasta 17-vuotias kirjan alussa, mutta niin olen minäkin, enkä voi sanoa olevani missään määrin yhtä itseriittoinen - harva sentään on.

Yllätys yllätys: monesti inhotti miesvaltainen maailmankuva, ja jos joku sanoo, että Rhett oli kovin ihailtavan älykäs ja ah niin unelma mies, suljen korvani ja siirryn muuhun seuraan. Hänessä oli paljon piirteitä, joista pidin, ja joskus hänen piikittelevä älykkyytensä huvitti kovin, mutta jo pelkkä Rhettin naisten ylenkatsominen kertoo paljon. Itseäni risoo myös oma ristiriitaisuuteni, mitä tulee esimerkiksi niihin kohtauksiin, joissa Rhett pakottaa Scarlettin suutelemaan (ja Scarlett hetken pyristeltyään antautuu), sillä varsinkin nuorempana olisin itse ollut aivan ihastuksissani. Tietenkin kaikki miehistä pitävät tytöt unelmoivat saavansa vierelleen vahvan miehen, joka suorastaan himoaa suudelmiasi, mutta näin vanhempana on helppo nähdä, ettei kyseinen käyttäytymistapa ole lähellekään oikein.

Nyt kyllä sormet väsyy, ja kadotin jokseenkin ajatuskulun siellä, joten ehkä tähän voisi olla hyvä lopetella. Orjuuskysmykseen en lähde paneutumaan, sillä siitä on liika ajatuksia, enkä toisaalta tiedä, oliko kirjassa sitä kuinka paljon romantisoitu. Joka tapauksessa.

Tiivistelmänä: olen tyytyväinen, että sain kirjan luettua, ja se oli jollakin tapaa avartava lukukokemus, mutta ennpä voi sanoa siitä paljon nauttineeni. 

Tällä hetkellä sitten menossa Jane Austenin Persuasion.
-kelmi

Uusien tuulien viemää

Pff mikä otsikko. Joo eli nyt vaihdamme suomen kielelle, koska mun täytyy päästä paremmin taas kosketuksiin sen kanssa, sen sijaan että kirjoittelen koko ajan enklanniksi, joka on vähän liiankin rakas. Inhoan tosin kirjoitettua puhekieltä, mutta toisaalta tuntuu vähän hassulta kirjoittaa kirjakielellä, joten katsotaan mitä tapahtuu...

Kappas siitä on puolitoista vuotta kun tein ekan kirjoituksen??? (wtf) En enää edes muista mitä otsikko tarkoittaa - Dragon Agessa on kyllä noita Paragoneita mutta mahtaako tarkoittaa samaa... Tuo paragonreprobate varmaan tuosta lähtee kun keksin jonkun mikä tyydyttää (eli never gonna happen) ja joka on vähemmän pakko-fancy. Näköjään en pärjää ilman englantia edes näin pitkälle mutta oh well.

Yritän ottaa tavotteen että pikkuhiljaa oikeasti alkasin lukea kirjoja. Ja jos se vaikka tapahtuu niin kirjoittelen tänne sitten sillon tällön jotain ajatuksia ja ehkä mielipiteitä kyseisistä kirjoista. Ennen oli tapana ahmia kirjoja, mutta nyt tahti on harventunut niin paljon, että luen koulukirjojen lisäksi ehkä yhden tai kaksi kirjaa vuodessa. Joo, vuodessa. Kamalaa. (Ei siis yleisesti koska tajuan ettei ole kaikkien juttu, mutta siis omalla kohdalla kamalaa.)

Tein sellasen listankin vuoden alussa, että aloittaisin edes lukemalla yhden kirjan per kuukausi, ja tammikuussa onnistui - koska Rikos ja Rangaistus oli koululuettavana, oli pakko - mutta helmikuussa olikin sitten Tuulen viemää ja se jäi siihen puolenvälin kohdalle... (Tajuatteko siis huonon sanaleikin otsikossa.) Otan myös muitakin tavoitteita kuin vain lukeminen, joka viikolle jotakin pientä, ensi viikon listassa on kirjan lisäksi ainakin hammaslääkärin varaaminen, koska oon syönyt liika suklaata ja eikös ole taas suu täynnä reikiä.

No mutta, ei tässä muuta. Jos saan oikeasti joskus luettua jotakin ja vielä kirjoitettua siitä, (se nähdään tässä seuraavien viikkojen aikana, jos seuraava blogikirjoitus on taas kahden vuoden kuluttua niin enpä ole onnistunut) niin ehkä alan vähän mainostelemaankin.

Hyvää kevättä!
- kelmi